Katselin Vain elämää -ohjelman uusinta tuotantokautta. Jälleen kerran mukana on monenikäisiä musiikkialan ammattilaisia. Ikätovereitani tuosta joukosta ovat Meiju Suvas ja Tommi Läntinen. Olemme syntyneet samana vuonna. Viimeisessä jaksossa Meijun päivänä jonkun kappaleen jälkeisessä keskustelussa Tommi Läntinen totesi että kun ikää on tullut, niin melankolia, tietynlainen haikeus, iskee kulman takaa eikä sitä edes halua kieltää. Siinä on jotakin kaunista ja haikeaa. Jotenkin tuo kommentti osui yksiin oman kokemukseni ja ajatusteni kanssa
”I’m a melancholy man”, lauloi Moody Blues vuonna 1970. Tuo laulu kosketti itseäni jo nuorena sen kuultuani, koin sen kertovan vahvasti omista tunteistani ja kokemuksestani.
Mitä sana melankolia tarkoittaa? Jotkut määrittelevät sen alakuloisuudeksi ja raskasmielisyydeksi. Toiset mieltävät se enemmän suruksi tai nostalgiseksi ikäväksi. Mistä siinä on oikeasti kyse? Onko melankolia menneisyyden muistelua vai ehkä synnynnäistä alakuloista mielialaa? Vai onko se elämänkokemusten myötä muotoutunutta asennoitumista elämään? Voiko taustalla olla mahdollisesti rakkauden puutetta lapsuudessa tai lukuisten pettymysten aikaansaamaa elämänfilosofiaa tyyliin ”pessimisti ei pety”? Näkökantoja ja syitä voi olla monta.
Kun ihmiselle tulee ikää enemmän, on hänellä myös enemmän elettyä elämää ja sitä kautta muistoja takanaan. Menneisyyden muistelu voi johtaa helposti siihen, että ihminen ryhtyy elämään mieluummin menneisyydessä kuin tässä päivässä. Tulevalta ei ehkä ole enää mitään merkityksellistä odotettavaa ja elämän tärkeimmät tapahtuvat sijoittuvat taakse jääneeseen aikaan.
Jotakin kiehtovaa kuitenkin piilee melankoliassa. Ajattelen itse sen parhaimmillaan olevan elämän hyvien hetkien muistelemista sillä tavoin, että ne hyvät hetket antavat merkitystä myös tähän päivään ja tulevaan. Menneisyyttä ei saa enää takaisin ja siksi melankolia pyrkii esille. Kysymys on vain siitä, kuinka suuren vallan sille antaa. Toisaalta ajattelen omalla kohdallani, että jos olen jo nuoresta alkaen kokenut melankolian läheiseksi, kyse ei kohdallani ole alunperin ollut menneiden muistelu. Ehkä syynä on enemmänkin ollut oman erityisyyden kokeminen ja sitä kautta tietynlainen yksinäisyyden kokemus, joka ei ole väistynyt, vaikka olenkin ollut osana erilaisia ryhmiä, sekä urheiluun liittyviä että kaveriporukoita.
Juhana Henrikki Harju on kirjoittanut esseessään Melankolian katse seuraavaa:
”Elokuussa 2019 olin Musiikkitalolla kuuntelemassa Nick Caven Conversations with Nick Cave -tilaisuutta, jossa hän vastaili yleisön kysymyksiin, kertoi elämästään ja musiikistaan ja esitti kappaleitaan. Monilla kysymyksiä esittäneillä faneilla vaikutti olevan taustallaan jonkinlaista surua, ulkopuolisuuden kokemusta. Kuten oli odotettavissa, melankolia tuli puheeksi ennen pitkää: Cave piti surua ja melankoliaa positiivisina asioina, kun taas masennus oli jotain aivan muuta eikä sitä pitäisi liittää edellisiin.
Nick Cave ei ole tietenkään ensimmäinen, joka on korostanut eroa masennuksen ja melankolian välillä. Esimerkiksi Földenyi näkee melankolian ja masennuksen eron siinä, että melankolia on aukko, joka on avautunut, kun taas masennus tarkoittaa, että jokin menee kiinni: ”Melancholia is an opening; depression – a closing in”. Bowringin kirjassa on viittaus E.M. Cioranin ajatukseen, että melankolia on kaunista ja avaa näkymän tulevaisuuteen.”
Jotenkin tuo edellä mainittu sopii hyvin sekä omiin ajatuksiini että Tommi Läntisen kommenttiin. Melankolia ei ole lainkaan yhtä kuin apatia tai masennus, vaan mahdollisesta ulkopuolisuuden kokemuksesta huolimatta se on positiivista kaihoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti