MITÄ MEILLE KUULUU?

Vuosia sitten erään festariviikonlopun yhteydessä herättyäni muutaman tunnin levon jälkeen majapaikkaan saapui muutama henkilö. Heistä ensimmäinen kysyi minulta pirteään sävyyn, että ”mitä meille kuuluu?”. Olin muutaman sekunnin hiljaa ja sitten vastasin ärtyneesti, että ”en oikein ymmärrä, mitä kysyt. Olemmeko me sinun kanssasi jokin yhteinen yksikkö ja jos näin on, niin miksi kysyt minulta? En tietääkseni tunne sinua.” Äänensävyni voi laittaa juuri heränneen ihmisen piikkiin, mutta tuo ilmaisu ”mitä meille kuuluu?”, oli ärsyttänyt jo pitkään. Siihen olen törmännyt varsinkin laitoksissa, joissa joillakin hoitohenkilökunnasta on tapana esittää potilaille tuollainen kysymys. Se vaikuttaa myös jollakin tavalla alentavalla kohtelulta. Voi todeta, että mitä sinulle kuuluu tai teitittelymuodossa ”mitä teille kuuluu”, mutta ”mitä meille kuuluu?” on käsittämätön suomenkielen ja logiikan näkökulmasta. Yhtä kummallista olisi kysyä joltakin toiselta, että mitä minulle kuuluu. Joka tapauksessa meidän kommunikaatiomme jäi tuohon.

Toki jonkin yhteisön kanssa voidaan yhdessä pohdiskella sitä, missä yhteisönä mennään ja silloin voisi olla sopivaa esittää tuo kysymys ”mitä meille kuuluu?” Persoonapronomini me tarkoittaa aina yhteisöä tai ryhmää, johon sanan käyttäjä itsekin kokee kuuluvansa.

En väitä olevani suomenkielen erityisasiantuntija, kaukana siitä. Vanhan koulukunnan ihmisenä on silti joitain kielellisiä asioita, jotka häiritsevät edellä mainitun lisäksi. Yhdyssanavirheet on yksi. Ihmettelen, kuinka paljon virheitä niissä tehdään. Olen toki joskus itsekin syyllistynyt siihen. Myönnän, ettei se aina ole itsestään selvää. Kielitoimiston ohje on, että kun peräkkäiset sanat muodostavat merkityskokonaisuuden, ne kirjoitetaan tavallisesti yhteen. Kyseessä on siis yhdyssana. Sellaisia ovat esimerkiksi aamupala, mustasukkainen, kuivapestä, lapintiira. Mikaelinkirkko kirjoitetaan valitettavan usein väärin eli sanat erilleen. Mikaelin kirkko olisikin normaalisti oikein, koska kyseessä on genetiivi ja sen jälkeinen sana. Tässä tapauksessa kyseessä on kuitenkin rakennuksen virallinen nimi ja kirjoitusasu. 

Possessiivisuffeksi eli omistusliite vaihtelee eri persoonissa. Se on asia, joka usein varsinkin urheilulähetysten selostajilta unohtuu kokonaan tai ehkä voisi paremmin sanoa, etteivät osaa käyttää sitä. Hänen suorituksensa, meidän suorituksemme jne. Ei hänen suoritus, meidän suoritus. Ärsyttää sekin. Puhekielessä tosin harva käyttää omistusliitettä oikein.

Ilta-Sanomissa julkaistiin viime vuonna kyselyn tulokset siitä, millaiset kirjoitusvirheet ärsyttävät suomalaisia eniten. Ärsyttävimmäksi ylsi ylivoimaisella äänisaalilla ”ketä, kun pitäisi sanoa kuka”. Myönnän, että se häiritsee itseänikin. 

Äidinkielen virheet ovat toki usein ymmärrettäviä. Monelle lukihäiriöiselle niitä sattuu yhtenään. Ärsyttävyys lisääntyy, kun huomaa, ettei kirjoittaja tai puhuja tietoisesti välitä toimia oikein. 

Useat tämän päivän puhe- ja kirjoituskielen äidinkielelliset virheet ovat nuoremman sukupolven tekemiä ja voi olla, että kyse on samalla suomenkielen muuttumisesta. Ehkä äidinkielen ohjeistuksetkin tulevat muuttumaan, niinkuin ne ovat aina muuttuneet jollain aikavälillä. Ja loppujen lopuksihan kyse on ennen kaikkea siitä, että ilmaisemme itseämme niin, että tulemme ymmärretyiksi. Se kyllä yleensä onnistuu, vaikka emme kieliopillisesti toimisikaan kaikkien taiteen ja äidinkielen sääntöjen mukaisesti.

JALKAPALLOKATSOMOSSA ULKOMAILLA

Muistan, kun lapsena noin kymmenen ikäisenä katsoin lauantaisin mustavalkotelkkarista Englannin valioliigan, tai mikä se lie silloin nimeltään ollutkaan, otteluita. Se oli yksi viikonlopun kohokohdista, jota odotin innolla lähes koko viikon. Samaan aikaan kesäisin toimi Kouvolan seudulla myös ns. nappulaliiga, johon osallistuvat kaupunginosajoukkueet käyttivät Englannin liigan joukkueiden nimiä. Utin varuskunnan joukkue, jossa itse pelasin, oli nimeltään Nottingham. Siinä pelasi maalivahtina Risto E. J. Penttilä, nykyään tunnettu kansainvälisen politiikan asiantuntijana. Hänen isänsä oli silloin Utin varuskunnan komentaja.

Myös aikuisena seurasin mielelläni jalkapalloa television kautta, varsinkin Mestarien liigan ottelut olivat kiinnostavia. Englannin liigaa näkyi valitettavan harvoin. Monta vuosikymmentä myöhemmin heräsi ajatus päästä katsomaan paikan päälle ulkomaista jalkapalloa. Ensimmäinen kerta toteutui vasta vuonna 2016, kun olimme saapaslaisten kanssa matkalla Toscanassa Firenzen lähellä. Kävimme pienellä porukalla vesisateessa katsomassa ACF Fiorentinan ottelua. Vastustajaa en valitettavasti muista. Jokin mielikuva on siitä, että se olisi ollut Bolognan joukkue. Lippumme olivat halvimpia, ne sijaitsivat kentän laidalla. Istuimme tovin sateessa, kunnes paikalliset katsojat pyysivät meitä istumaan paremmille paikoille katoksen alle. Itse ottelusta en muista mitään erityistä. Ehkä sade vaikutti sekä yleiseen ilmapiiriin että omaan tunnelmaani. Märkää oli.

Seuraavan kerran kävin Lontoon matkan yhteydessä katsomassa Englannin liigan ottelua Fulham-Bournemouth. Istuin aivan eturivissä. Tunnelma oli huomattavasti tiiviimpi kuin Firenzessä. Ennen ottelun alkua olleet juhlallisuudet nostivat myös fiilistä. Joitakin sotaveteraaneja palkittiin, niin sen ainakin tulkitsin. Itse ottelu oli isäntäjoukkueen eli Fulhamin kannalta aika surkea. Reilu häviö oli seurauksena. Kotiyleisön kannustus oli vaimeaa todennäköisesti juuri heikon esityksen vuoksi. Muistan myös hämmästelleeni linjatuomarin sijoittumista useaan otteeseen. Kuinka hän voi tuomita paitsion, vaikka oli itse kymmenen metrin päässä puolustuslinjan alimmasta miehestä? Toisaalta ymmärsin, kuinka vaativa tehtävä se on.

Miksi en mennyt kuuluisampien joukkueiden otteluihin? No, kahdesta syystä. Ensiksikin liput olivat omaan budjettiini liian kalliita ja toiseksi havahduin tilanteeseen liian myöhään enkä olisi edes saanut lippuja.

Kolmas ja tällä hetkellä viimeinen kerta tapahtui muutama vuosi sitten Skotlannin matkan yhteydessä. Kävin Edinburghissa seuraamassa paikallisen Hibernian fc:n ottelua. Selvitin ennen matkaa, että ottelu sijoittuu sopivasti juuri matkan ajankohtaan ja tilasin lipun etukäteen netin kautta. 

Lähdin majoituspaikastani kävelemään kohti stadionia hyvissä ajoin. Löydettyäni sen pohdin, että nyt on vielä hyvin aikaa käytettävissä. Huomasin lähellä pubin ja menin sinne istuskelemaan ja juomaan lasillisen valkkaria. Pubi oli sisältäpäin hyvin perinteisen näköinen. Tummasävyinen, paljon ruskeaksi maalattua puuta. Ei suuren suuri eikä pienen pieni. Hyvin kotoisan oloinen paikka, se lienee ollut tarkoituskin. Olla paikallisten olohuone. Sisällä oli muutama kaveriporukka. Koko ajan väkeä tuli lisää, myös muutama perhe. Kukaan ei ollut humalassa, vaikka lähes kaikki lapsia lukuunottamatta litkivät olutta. Huolimatta siitä, että kaikki istuivat omissa porukoissaan ja keskustelivat keskenään, ymmärsin heti, että kaikkia paikalla olevia yhdisti jokin asia. Kuin he olisivat olleet samaa, ehkä vähän kaukaista sukua toisilleen. Se yhdistävä tekijä paljastui, kun katsoin seinillä olevan viirejä ja valokuvia. Se tuli selväksi myös vilkaisemalla ihmisten asuja. Jokaiselta löytyi jotakin vihreää. Kaikissa oli Hibernianin logo. Teepaita, huivi, lippis, kannatuslippuja ja -viirejä yms.

Katselin mietteissäni paikalla olevia. Kyse ei selvästikään ollut vain jonkun seuran kannattamisesta, vaan jostakin isommasta asiasta, elämäntavasta. Ei muusta elämästä erillisestä hetkestä, vaan jostakin, joka kulkee mukana koko ajan. Se oli ja on jotakin, jota seurasin lähes lumoutuneena ja ihaillen, mutta josta samalla koin olevani täysin ulkopuolinen. Siinä yhteydessä ja myös myöhemmin olen huomannut ajattelevani,että olisikohan tuosta tullut minullekin elämäntapa, jos olisin syntynyt Suomen sijaan esimerkiksi Edinburghissa tai ylipäätään Brittein saarilla. Kenties, vaikka olenkin kuvitellut olevani enemmän introvertti yksin viihtyjä.

Myös itse stadionilla Easter roadilla koin jotakin enemmän kuin aikaisemmissa otteluissa. Kenties hetki pubissa vaikutti siihen, en tiedä. Tunnelma oli mainio, samoin istumapaikkani. Yleisön kannustus oli voimakasta. Ottelun taso ja jännite tuntui myös vaikuttavan itseeni. Muutaman kerran taisin jopa nousta seisoen kannattamaan kotijoukkuetta. Se on itseltäni hyvin harvinaista. Melkein häkellyin. Olenko lainkaan oma itseni?

En myöskään havainnut mitään sellaista, mikä on itseäni usein harmittanut tai jopa suututtanut joukkueurheilussa. Omaa joukkuetta kannustettiin intensiivisesti, mutta vastustajaa ei mollattu, ei buuattu. Sellaista tapaa kannattaa omaa joukkuetta arvostan paljon. Se on mielestäni sitä paljon mainostettua, mutta tänä päivänä liian vähän nähtyä urheiluhenkeä.

Useimmilla lienee tarve kuulua johonkin joukkoon, olla osa jotakin suurempaa. Löytää ehkä myös tarkoitus elämälleen. Jotain sellaista koin jalkapalloseuran kannattamisessa parhaimmillaan olevan. Se voi olla myös sukupolvelta toiselle jatkuva perinne. Sen ymmärsin kokemustasolla vasta Edinburghin matkalla.

ONKO IHMISTEN LUOKITTELU HYVÄ ASIA?

Ihmisten luokittelua pidetään yleisesti paheksuttavana asiana. Jokainen tulisi ottaa omana erityisenä yksilönään ilman ennakkoluuloja ja -käsityksiä. No, siitä olemme varmaan kaikki samaa mieltä, ainakin periaatetasolla. Käytäntö on kuitenkin usein eri asia.  

Luokittelu ja ennakkokäsitykset ovat olleet ihmisen selviytymisen kannalta olennaisia. Ja se pätee yhtä lailla tänäänkin. Kun lapsi on kerran koskenut kuumaan esineeseen, kuten kynttilään, ymmärtää hän seuraavalla kerralla varoa palavia kynttilöitä. Ihminen oppii kokemuksistaan. Jos esimerkiksi olet kahdesti tullut vaikka motoristijengin pahoinpitelemäksi, olisit tyhmä, jos et kolmannella kohtaamisella pyrkisi väistämään vastaan tulevaa motoristia. Sama näkyy yleisellä tasolla suhtautumisessa myös omaan romanivähemmistöömme. Monella on heistä negatiivisia kokemuksia tai ainakin tarinoita. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että aika moni suhtautuu kaikkiin romaneihin ennakkoluuloisesti ja väistelevästi, vaikka kyse on vain muutamien yksilöiden aikaan saamasta mielikuvasta.

Vastaavia esimerkkejä löytyy lukemattomia. Suhtaudumme ennakkoluuloisesti ja monesti kielteisesti niihin ihmisryhmiin, joiden käyttäytymistä ja arvoja emme ymmärrä tai ne ovat poikkeavia omiimme verrattuina. Tästä on esimerkkejä jo kaukaa historiasta. Raamatussa on kaikkien tuntema tarina laupiaasta samarialaisesta. Hän kuului väheksyttyyn kansanryhmään, johon ei juurikaan liitetty positiivisia ominaisuuksia. Varmaan tämän vuoksi Jeesus olikin valinnut tarinan päähenkilöksi samarialaisen, jotta ymmärtäisimme, että ihmisen käyttäytyminen ja hänen arvonsa eivät ole ihmisryhmästä kiinni, vaan kyseessä on aina yksilöllinen valinta.

Jostain syystä luokittelemme myös autoilijoita sen mukaan, millaisella autolla he ajavat. On joitakin automerkkejä, joihin yhdistämme huonon ajokäyttäytymisen, röyhkeyden yms. Yksi näistä merkeistä on saksalainen BMW. Monien muiden autoilijoiden törttöilyt sivuutamme usein satunnaisina erehdyksinä. Kaliforniassa on tehty tutkimus, jonka otsikkona on ”Varo sinistä bemaria, etenkin, jos ratissa on keski-ikäinen mies”. Tutkimuksen mukaan he saavat eniten raivokohtauksia liikenteessä. Bemarikuski myös pysähtyy harvemmin suojatien eteen kuin muut.

Myös Britanniassa on saatu samankaltaisia tuloksia, kun on tutkittu, millaisten autojen kuljettajat hermostuivat helpoiten liikenteessä. Bemarikuskit erottuivat jälleen: 35–50-vuotiaat sinistä BMW:tä ajavat miehet saivat tiellä eniten raivokohtauksia. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että kummassakin tutkimuksessa on esille nostettu sininen bemari. Tässä herää myös kysymys, että onko kyseisessä automerkissä jotakin sellaista, joka ajaa ihmisen käyttäytymään tietyllä tavalla vai hakeutuvatko tietynlaiset ihmiset juuri kyseisen auton rattiin? Todennäköisesti jälkimmäinen vaihtoehto osuu oikeampaan.

Ihminen ei kykene suhtautumaan kaikkiin erillisinä yksilöinä. On muodostettava yleiskäsityksiä ja tehtävä luokitteluja, pitävät ne sitten paikkansa tai ei. Sijoitamme kohtaamamme ihmiset mielessämme johonkin tuntemaamme ryhmään joko tietoisesti tai alitajunnan tasolla. Ihmisten käyttäytyminen ja heidän olemuksensa viestittävät meille asioita, joiden perusteella teemme johtopäätöksiä. Ne toki voivat muuttua ja usein muuttuvatkin, jos olemme ihmisten kanssa enemmän tekemisissä.

Kategoria-analyysin kehittäjän Harvey Sacksin mukaan ihmisten olisi mahdotonta ymmärtää toisiaan ilman kategorisointia eli luokittelua. Kategoriat ovat olennaisia toisten ihmisten ja oman itsemme määrittelyn välineitä niin hyvässä kuin pahassa. Luokittelemme itseä ja muita esimerkiksi opiskelijoihin, työssä käyviin ja työttömiin tai äiteihin, isiin ja lapsiin. Kategorioilla on olennainen rooli myös muussa kuin ihmisten kuvaamisessa. Luokittelemme valtioita, ympäristömme rakennuksia, luonnon ilmiöitä, automerkkejä, poliittisia suuntauksia ja niin edelleen erilaisiin kategorioihin ja samalla järjestämme ympärillä olevaa maailmaa tietynlaiseksi.

Kategoriat ja niiden käyttö kertovat paljon ajasta, jossa elämme: siitä mitä pidämme normaalina, arvokkaana, ongelmana tai poikkeavana. On vaikea kuvitella mitään paikkaa tai tilannetta, jossa kategoriat eivät olisi läsnä ja käytössä, niin olennaisia ne ovat yhteiskunnallisessa ja sosiaalisessa elämässämme.

En itsekään ole millään lailla tällaisen ajattelun ulkopuolella. Muistan kun aloitin erityisnuorisotyössä. Ainoat tuntemani miespuoliset erityisnuorisotyöntekijät olivat partaisia, hyvin röyhkeästi käyttäytyviä, kuin ongelmaisia nuoria. Mietin jonkun aikaa, että onko minunkin, ollakseni uskottava työntekijä, imitoitava jollakin tavalla heitä. No, en sitä kuitenkaan tehnyt. Aika muuttui ja myös työntekijät. Tänä päivänä ainakin kirkon sisällä erityisnuorisotyöntekijöitä pidetään ammattitaitoisena ja arvostettuna työntekijäryhmänä, ei enää häirikköjoukkona. Muutos on tapahtunut ennen kaikkea työntekijäryhmän sisällä ja sitä kautta muiden käsitykset ovat muuttuneet. Ehkä pieneltä osalta olen itsekin vaikuttanut siihen.

Ajattelen, ettemme voi välttää ihmisten kategorisointia tai luokittelua. Se kuuluu peruskäyttäytymiseemme. Olennaisinta lienee kuitenkin se, että annamme tilaa myös käsitystemme muuttumiselle sitä kautta, kun olemme vuorovaikutuksessa muiden kanssa. 

ASENNETTA?

Asenne ratkaisee, sanotaan. Pitääkö se paikkansa?

Miksi jotkut ihmiset saavuttavat tavoitteensa ja menestyvät elämässä, kun taas toiset ihmiset eivät? Tutkimukset osoittavat, että keskeinen menestystekijä on asenne. Se on paljon tärkeämpi kuin ihmisen alkuperäinen lahjakkuus.

Stanfordin yliopiston psykologi Carol Dweck väittää, että on olemassa kaksi erilaista suhtautumistapaa omaan osaamiseensa. On sellainen, joka olettaa, että ihmisen ominaisuudet ovat muuttumattomia ja toinen, joka lähtee siitä, että ominaisuuksia voi kehittää. Tämän asenneteorian mukaan älykkyys ja kyvykkyys eivät siirry vanhemmiltamme niinkään geeneissä, vaan ajattelutavassa, jonka heiltä saamme. Uutteruus ja sinnikkyys ratkaisevat, eivät alkuperäiset kyvyt. Se asenne, jonka valitset, vaikuttaa siihen miten elät elämäsi ja miten menestyt. 85% prosenttia ihmisistä osoittaa selvää taipumusta suhtautua omiin kykyihinsä ja oppimistilanteisiin jommallakummalla tavalla

Kun on tutkittu ihmisen elämää dramaattisten, joko itselle tai läheiselle sattuneiden elämäntilanteiden jälkeen, on huomattu merkittävä korreloiva tekijä ihmisten selviytymisen ja elämänasenteen välillä. Ne, jotka ovat olleet sillä mielellä, että kyllä tästä selvitään ennemmin tai myöhemmin, ovat aikaa myöten päässeet kiinni arkeen, saaneet takaisin elämänhalunsa. Niiden, jotka eivät ole kyenneet näkemään tällaista vaihtoehtoa tulevaisuudessaan, todennäköisyys selvitä ilman sairastumista, henkistä tai fyysistä, on ollut huomattavasti heikompi.

Muistan, kun joskus kauan aikaa sitten ryhdyttiiin puhumaan positiivisesta elämänasenteesta. Ajatus tuli Pohjois-Amerikan suunnasta ja silloin sitä ainakin aluksi vieroksuttiin kovasti. Ja myös syystäkin, sillä se tuntui suomalaisen näkökulmasta epärealistiselta, sokeriselta. Todellisuuden kieltämiseltä. Yksi syy varaukselliseen suhtautumiseen oli se, että myönteinen asennoituminen liitettiin tuolloin yhteen taloudellisen ja muunkin menestymisen kanssa. Se loi asetelman, että kunhan asennoidut elämään ja vastaan tuleviin haasteisiin positiivisesti, tulet menestymään elämässä. Myönnän tässä yksinkertaistavani asioita, mutta melankolisuuden kotimaassa Suomessa ei oltu totuttu sen kaltaiseen mentaliteettiin.

Samassa yhteydessä lanseerattiin myös uskonnollinen versio samasta aiheesta. Sitä kutsuttiin menestyksen teologiaksi. Siinäkin korostettiin yksilön oman asennoitumisen, tässä tapauksessa uskon, merkitystä mm. terveyden, taloudellisen menestyksen ja auktoriteetin hankkimisessa. Usko katsottiin itse hankittavaksi välineeksi edellä mainittuihin asioihin. Se sotii aikalailla suomalaisen luterilaisen uskonkäsityksen kanssa, jossa ajatellaan, että usko on lahja, sitä ei itse voi hankkia. Ja menestysteologiaan liittyy vääjäämättä ajatus, että olet epäonnistunut, jos et kykene uskosi avulla hankkimaan itsellesi menestystä, myös taloudellista. 

Kuinka paljon myönteinen elämänasenne on synnynnäinen ominaisuus vai onko se enemmänkin vanhemmilta peritty tapa suhtautua elämään? Tutkimuksen mukaan kyse on ennen kaikkea ajattelutavasta, joka on vanhemmilta peritty. 36 vuotta ihmisten parissa työtä tehneenä ja lukemattomia ihmiskohtaloita sivusta ja joskus läheltäkin seuranneena väitän, että myös geeneillä on suuri merkitys. Niiden kautta siirtyy vanhemmilta paljon muutakin kuin fyysisiä ominaisuuksia. Jos näin on ja kyse on paljolti myös geneettisestä perimästä, onko siihen tyydyttävä? Onko turhaa lässytystä muistuttaa positiivisen asennoitumisen hyödyistä, jos asialle ei itse voi mitään, jos se on geenien määräämää? Tai jos kyse on lapsuuden kodin ja perheen kautta opitusta myönteisestä asennoitumisesta, lienee sellaisten, joilla ei sitä vaihtoehtoa lapsuudessaan ollut, syytä luovuttaa jo alkuunsa.

Luulen, että kaikilla edellä mainituilla vaihtoehdoilla on merkitystä. Jos olet saanut positiivisen elämänasenteen synnyinlahjana, ole tyytyväinen. Se todistetusti on terveellistä. Jos olet oppinut vanhemmiltasi suhtautumaan vastaan tuleviin asioihin positiivisen kautta, on sekin elämän onnellisuutta lisäävä tekijä.

Entä jos sinulle on opetettu jo lapsesta pitäen, että meidän perheemme osa on tällainen, että meille ei tapahdu mitään hyviä asioita tai jos tapahtuukin, se on ohimenevää. Olemme pohjasakkaa. Pää rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Lapsuuden kodin ilmapiirin ja elämään  asennoitumisen merkitys on olennainen tulevan aikuisuuden kannalta. Se, mitä olemme vanhemmiltamme oppineet, ei hevin häviä. Onko silloin edes mahdollista oppia käsittelemään vastaan tulevia asioita erilaisesta näkökulmasta? Periaatteessa kyllä, käytännössä se on vaikeaa.

Entä jos syystä tai toisesta sinulla on elämään melankolinen asennoituminen? Että elämä on pääasiassa surullista eikä siitä miksikään muutu. Se voi olla geneettinen tai peritty ominaisuus. Tosin olen kuullut myös sellaisen kommentin, että olisin muuten iloinen, mutta vastoinkäymiset ovat aikaan saaneet sen, että elämänasenteeni on muuttunut melankoliseksi. 

Onko melankolista mielialaa mahdollista muuttaa toisenlaiseksi? Ajattelen, ettei se ainakaan ole kovin helppoa. Itselleen voi hokea, että muista asennoitua positiivisemmin, mutta helposti se jää vain sanahelinäksi. Myönnän kuitenkin, että ajattelutavan muuttaminen on mahdollista ainakin jossain määrin. Se vaatii silti aktiivista työtä sen eteen. Muutokset ovat hitaita. Ja olennaista on se, kuinka motivoitunut olen muutokseen. On helpompaa toimia ja ajatella sillä tavoin kuin olen aina tottunut. Siihen sisältyy aina jotakin tuttua ja palkitsevaa.

Itse olen optimisti-melankolisti. Melankolia iskee aika ajoin päälle. Välillä vähän pidemmäksi aikaa, mutta toisaalta perusluonteesta löytyy myös myönteisesti elämään ja tulevaisuuteen suhtautuva puoli. Ehkä voisi sanoa, että tunteet säätelevät aika lailla sitä, miltä elämä maistuu. Niinkuin hyvin monella muullakin. Melankolian iskiessä päälle yritän kaivaa esille sen myönteisesti asioihin suhtautuvan puolen, mutta se ei todellakaan ole aina helppoa. Pessimisti iskee silloin optimistin helposti katuun.

Me olemme erilaisia ja se on loppujen lopuksi rikkaus. Se opettaa meitä avartamaan elämän katsomustamme ja toivottavasti myös hyväksymään erilaisuutta. Täydellinen toisen ymmärtäminen ei toki ole mahdollista, mutta voimme silti oppia toisiltamme.

MERKITYKSELLINEN RIPPIKOULU

Rippikoulun kävijöiden määrä on vuosien ajan ollut vähenemään päin. Ei merkittävässä määrin vielä, mutta suuntaus on ollut selvä. Tämä liittyy mielestäni ennen kaikkea nuorisokulttuurin muutokseen. Yhä useammalla, ellei jokaisella nuorella on ainakin pääkaupunkiseudulla kavereita, jotka eivät mene rippikouluun joko uskonnollisista, elämänkatsomuksellisista tai joistain muista syistä. Se tarkoittaa sitä, että paine toimia joukon mukana, tehdä niinkuin muutkin tekevät, ei enää ole samanlainen kuin vuosia tai varsinkaan vuosikymmeniä sitten.

Mitä tämä tarkoittaa rippikoulutyössä? Yleisesti ottaen se merkitsee sitä, että nuori tekee tietoisen valinnan suorittaa rippikoulu eli hän on motivoitunut siihen. Valtaosalla nuorista perusteluna rippikoulun valitsemiselle on se, että rippikoulun maine on edelleen kovin positiivinen. Palaute, joka siitä kantautuu ja kulkee eteenpäin, kannustaa nuoria itsekin kokemaan sen. 

Työntekijän näkökulmasta tämä tarkoittaa pääsääntöisesti sitä, että motivoituneiden nuorten kanssa on helpompi toimia. Rippikoulut ovatkin yleisesti ottaen helpompia kuin menneinä vuosikymmeninä. Tämä ei tarkoita, etteikö edelleen olisi haasteellisia rippikouluja ja nuoria, mutta niiden määrä on oman kokemukseni mukaan vähentynyt. Tämä kuulostaa ensi kuulemalta hyvältä.

Asian toinen puoli on kuitenkin se, että osa nuorista jää tämän takia nykyään tavoittamatta. Heidän kaveripiiriinsä ei kuulu sellaisia, jotka kävisivät rippikoulun tai edes harkitsisivat sitä. Tätä perinnekulttuurin muutosta tukee myös se, että koko ajan kasvaa myös niiden vanhempien määrä, jotka eivät ole itse käyneet rippikoulua. Traditio katkeaa.

Tähän rippikoulun ulkopuolelle jäävien joukkoon kuuluvat myös ne, joille rippikoulu voisi olla merkittävän tärkeä positiivinen kokemus. Olen usean kerran kuullut nuoren kertovan, että ”rippikoulussa sain ensimmäistä kertaa kokea kuuluvani joukkoon” tai ”ensimmäistä kertaa kukaan ei kiusannut minua”. On niitä, jotka ovat eläneet haavoittavissa elämänolosuhteissa, mutta saaneet rippikoulun ja sitä seuraavan isostoiminnan kautta paremman otteen elämästä, löytäneet itselleen ystäväpiirin ja jopa tarkoituksen elämälleen. Heitä on omalle urallenikin osunut iso määrä.

On mukava keskustella fiksujen ja koulussa yleensä hyvin pärjäävien nuorten ja heidän kultivoituneiden vanhempiensa kanssa. En voi kuitenkaan välttyä ajattelemasta niitä nuoria, joiden elämän lähtökohdat ja olosuhteet ovat olleet haastavammat ja joiden tulevaisuus on ainakin heidän omasta mielestään kehnonlainen. En kaipaa hankalia rippikoululaisia, mutta ajoittain kaipaan kyllä niitä hetkiä, kun rippikoulun kautta olen voinut olla tarjoamassa nuorelle uudenlaisia mahdollisuuksia tarkastella omaa elämäänsä ja löytää siihen erilaisia näkökulmia, ulospääsyjä ja toivon säteitä.

Kaupunkirippikoulua käyvien osuus on myös kasvanut. On tärkeää, että seurakunta tarjoaa mahdollisuuden käydä rippikoulun myös niille, jotka syystä tai toisesta eivät voi tai halua lähteä viikoksi leirille. Seurakunnalle ja sen työntekijöille on samalla haaste luoda kaupunkiolosuhteisiin riittävän merkityksellinen kokemus. Leirillä se onnistuu huomattavasti helpommin. Tiivis yhdessäolo jo itsessään saa sen aikaan, toki edellyttäen että kokonaisuus on huolella suunniteltu. On kuitenkin paljon niitäkin nuoria, jotka ns. cityriparin käytyään ovat innostuneet myönteisen kokemuksen kannustamana jatkamaan isoskoulutuksessa ja sen jälkeen muussa seurakunnan toiminnassa. Se kertoo siitä, että päivärippikoulukin voi olla huomattavan merkityksellinen ja elämää avartava kokemus nuorelle.

Tällaisissa mietteissä olen aloittamassa kaupunkirippikoulua Mikaelinkirkolla. Elokuun alussa on sitten vuorossa leirimuotoinen rippikoulu. Tärkeä kesä siis jälleen edessä.

ELÄMÄNTYÖPALKINTO

”Onnea Juha, sinä, jos kuka olet todellakin tuon palkinnon arvoinen”.

”Paljon onnea Kassu, sä olet kyllä elämäntyöpalkinnon enemmän kun ansainnut! Olet todellinen Suomen the Mr Saapas!”

”Oikeaan osoitteeseen meni! Lämpimät onnittelut Kassu ja iso kiitos työstäsi nuorten parissa.”

Minulle myönnettiin tämän vuoden tammikuussa Saappaan elämäntyöpalkinto yhdessä monien muiden kanssa. Koronarajoitusten vuoksi varsinainen luovutus- ja juhlatilaisuus pidettiin vasta toukokuun lopulla. 

Kuten aikaisemmin lienen kommentoinut, niin kuultuani tällaisesta palkinnosta ajattelin, sen myönnän, että olisin ollut pettynyt, jos en sellaista olisi saanut. Ei siksi, että kokisin olevani erityisen ansioitunut tai pätevä työntekijä, vaan sen vuoksi että olen niin pitkään tällä saralla työtä tehnyt siihen paneutuen enkä mielestäni mahdottoman pahasti ole matkan varrella mokaillut. Silti olen samalla kiitollinen sekä tästä tunnustuspalkinnosta että ylipäätään mahdollisuudesta saada tehdä tällaista merkityksellistä työtä.

Kun rennon ja mukavan juhlatilaisuuden jälkeen laitoin facebookiin maininnan asiasta, sain kovin paljon onnitteluja ja tykkäyksiä. Jotkut kommenteista olivat mielestäni jopa ylisanojen puolella, mutta mukavahan niitä oli lukea, ehkä posket vähän punoittaen. 

Mielestäni olen ollut hyvä työntekijä, en kuitenkaan millään lailla poikkeuksellinen. Tässä työssä toki jokainen toimii vahvasti omalla persoonallaan ja erilaiset henkilökohtaiset ominaisuudet nousevat vahvemmin esille kuin ehkä jossakin muussa. Onko se omalla kohdallani ollut positiivista vai ei, sen saa joku muu todeta. Nuorena olin monen muun lailla kovin innostunut kokeilemaan erilaisia asioita ja näyttämään osaamistani, kokeilemaan rajojani ja ylittämään niitä. Kirjoittelin lehtiin, sävelsin kavereiden kanssa Diakoniamessun, toimitin saapasvapaaehtoisten koulutusrungon, kirjoitin kirjan ja olin mukana kovin monissa, melkein lukemattomissa erilaisissa työryhmissä. Aikansa kuitenkin kutakin. Opin jossain vaiheessa rajaamaan työtäni. Kaikenlaiset työtehtävät eivät enää kiinnostaneet eikä myöskään osallisuus mihin tahansa työryhmään. Ehkä tästä johtuen tai siitä, että olen monien mielestä vanhan ajan miehiä, ei minua ei ole enää muutamaan vuoteen kysytty mukaan juuri mihinkään. Voi olla myös että kommenttini siitä, että monet tänä päivänä uusina innovaatioina esitetyt toimintaideat ovat uudelleen lämmitettyjä tai kehiteltyjä versioita aikaisemmista, jo vuosikymmeniä sitten olleista käytännön toimintatavoista, ovat saaneet jotkut ajattelemaan, että tuollaisia besser wissereitä emme tarvitse. Mene ja tiedä. 

Toki aika menee eteenpäin ja uudet tuulet puhaltavat. Tämän päivän nuoret työntekijät ovat ammattitaitoisia, työnsä hyvin osaavia. Niinkuin minäkin olin uutena työntekijänä. Työvuosien myötä se osaaminen vain kasvaa. 

Muistan, kun edesmennyt kirkon erityisnuorisotyön sihteeri Juha Alstela totesi eläkkkeelle jäämisensä lähestyessä, että toivoi minusta seuraajaansa. Myönnän, että se tuntui hyvältä ja hiveli omanarvontuntoani. En kuitenkaan tuntenut suurta vetoa sellaiseen työtehtävään. Paljon edustamista, matkustamista ja kirkon erityisnuorisotyön keulakuvana olemista. Ei ollut minun juttuni. Se olisi merkinnyt liikaa epämukavuusalueella toimimista.

Kun Juha Alstela jäi eläkkeelle ja virka hieman erilaisella työn sisällöllä laitettiin hakuun, oli koulutusvaatimukseksi määritelty korkeakoulututkinto. Se yksinkertaisti ja helpotti päätöksentekoani. En olisi pätevä hakemaan virkaa, joten minun ei tarvinnut edes velvollisuuden tunteen vuoksi harkita hakemuksen tekoa. Eikä Julle Alstela myöhemmin tavattuamme koskaan kommentoinut asiaa.

1990-luvulla, ehkä myöhemminkin, oli vallalla ajattelu, että työntekijän ammattitaidon kehittymisen kannalta oli syytä harkita työpaikan vaihtoa viimeistään seitsemän vuoden välein. Muutoin työntekijä helposti veltostuu ja ryhtyy niin sanotusti lepäämään laakereillaan. No, itse olin vuoden virkavapaalla 1990-91, mutta tein tietoisen valinnan palata takaisin seurakuntaan enkä ole sitä katunut.

Ihminen yleensä kehittää itselleen sopivat perustelut omille valinnoilleen. Näin varmaan itsekin tyypillisesti teen. Joka tapauksessa koen koko työurani ajan oppineeni jotakin uutta ja kehittyneeni työntekijänä. Ja olen kyllä taipuvainen ajattelemaan, että tämä on minun paikkani ja elämäntehtäväni. Pitkäaikaisella sitoutumisella on myös tärkeitä alueelliseen verkostoitumiseen ja ihmissuhteisiin liittyviä merkityksiä. Enkä tässä kohtaa uraa ja elämää enää koe halua tai tarvetta uuden työpaikan hakuun. 

Työelämäkeskusteluissa on aika ajoin nostettu esille ikärasismi. Ekonomit Mer selvitti kyselyllä yli 55-vuotiaiden jäsentensä kokemaa syrjintää työelämässä. Vastaajista 84 prosenttia oli sitä mieltä, että yli 55-vuotiaisiin kohdistuva syrjintä on ongelma suomalaisessa työelämässä. Joka neljäs oli kokenut itse ikäsyrjintää. Kyselyyn vastanneista työttömistä työnhakijoista 80 prosenttia oli kokenut ikään perustuvaa syrjintää.

Vain joka kolmas ikäsyrjintää kokenut on ottanut asian puheeksi työyhteisössään. Suurin osa heistä koki, ettei asian esiin nostamisella ollut vaikutusta. Pahimmillaan seurauksena oli irtisanominen tai syrjinnän pahen

En usko, että seurakuntaelämässä ilmiö olisi aivan yhtä ilmeinen, mutta mene ja tiedä. Sen tiedän, että monella on kokemus sivuutetuksi tulemisesta ikään perustuen. Vuosien kokemus ja ammattitaito työnnetään taka-alalle ja kenties tyydytään ajattelemaan, että pian työntekijä siirtyy eläkkeelle. Ymmärrän senkin ajattelutavan aivan hyvin, koska voin avoimesti myöntää, että nuorena työntekijänä toimin samalla tavoin. Väheksyin vanhempien kollegoiden ammattitaitoa ja työkokemusta ajatellen, että heidän osaamisensa on menneen talven lumia. Hävettää, mutta minkäs teet. Toimin silloisen ymmärrykseni ja elämänkokemukseni mukaan.

Jos ajattelen, millaisena työntekijänä haluan itseäni muisteltavan, niin ykkösenä ei ole ammattitaito, vaikka toki koen olleeni ammattitaitoinen, työnsä osaava. Enemmän haluan itseäni muisteltavan ihmisenä, joka oli läsnä, joka kohtasi toiset edes joskus aidosti heistä kiinnostuen. Että joidenkin kohdalla satuin olemaan paikalla tärkeissä elämänvaiheissa auttaen hankalien tilanteiden läpi. Ja tätä koen käytännössä tapahtuneen lukemattomien kohtaamisten kautta saapaspäivystyksissä. Sitä kuvaa haluan kantaa mukanani myös työelämän jälkeen.