Muistan, kun lapsena noin kymmenen ikäisenä katsoin lauantaisin mustavalkotelkkarista Englannin valioliigan, tai mikä se lie silloin nimeltään ollutkaan, otteluita. Se oli yksi viikonlopun kohokohdista, jota odotin innolla lähes koko viikon. Samaan aikaan kesäisin toimi Kouvolan seudulla myös ns. nappulaliiga, johon osallistuvat kaupunginosajoukkueet käyttivät Englannin liigan joukkueiden nimiä. Utin varuskunnan joukkue, jossa itse pelasin, oli nimeltään Nottingham. Siinä pelasi maalivahtina Risto E. J. Penttilä, nykyään tunnettu kansainvälisen politiikan asiantuntijana. Hänen isänsä oli silloin Utin varuskunnan komentaja.
Myös aikuisena seurasin mielelläni jalkapalloa television kautta, varsinkin Mestarien liigan ottelut olivat kiinnostavia. Englannin liigaa näkyi valitettavan harvoin. Monta vuosikymmentä myöhemmin heräsi ajatus päästä katsomaan paikan päälle ulkomaista jalkapalloa. Ensimmäinen kerta toteutui vasta vuonna 2016, kun olimme saapaslaisten kanssa matkalla Toscanassa Firenzen lähellä. Kävimme pienellä porukalla vesisateessa katsomassa ACF Fiorentinan ottelua. Vastustajaa en valitettavasti muista. Jokin mielikuva on siitä, että se olisi ollut Bolognan joukkue. Lippumme olivat halvimpia, ne sijaitsivat kentän laidalla. Istuimme tovin sateessa, kunnes paikalliset katsojat pyysivät meitä istumaan paremmille paikoille katoksen alle. Itse ottelusta en muista mitään erityistä. Ehkä sade vaikutti sekä yleiseen ilmapiiriin että omaan tunnelmaani. Märkää oli.
Seuraavan kerran kävin Lontoon matkan yhteydessä katsomassa Englannin liigan ottelua Fulham-Bournemouth. Istuin aivan eturivissä. Tunnelma oli huomattavasti tiiviimpi kuin Firenzessä. Ennen ottelun alkua olleet juhlallisuudet nostivat myös fiilistä. Joitakin sotaveteraaneja palkittiin, niin sen ainakin tulkitsin. Itse ottelu oli isäntäjoukkueen eli Fulhamin kannalta aika surkea. Reilu häviö oli seurauksena. Kotiyleisön kannustus oli vaimeaa todennäköisesti juuri heikon esityksen vuoksi. Muistan myös hämmästelleeni linjatuomarin sijoittumista useaan otteeseen. Kuinka hän voi tuomita paitsion, vaikka oli itse kymmenen metrin päässä puolustuslinjan alimmasta miehestä? Toisaalta ymmärsin, kuinka vaativa tehtävä se on.
Miksi en mennyt kuuluisampien joukkueiden otteluihin? No, kahdesta syystä. Ensiksikin liput olivat omaan budjettiini liian kalliita ja toiseksi havahduin tilanteeseen liian myöhään enkä olisi edes saanut lippuja.
Kolmas ja tällä hetkellä viimeinen kerta tapahtui muutama vuosi sitten Skotlannin matkan yhteydessä. Kävin Edinburghissa seuraamassa paikallisen Hibernian fc:n ottelua. Selvitin ennen matkaa, että ottelu sijoittuu sopivasti juuri matkan ajankohtaan ja tilasin lipun etukäteen netin kautta.
Lähdin majoituspaikastani kävelemään kohti stadionia hyvissä ajoin. Löydettyäni sen pohdin, että nyt on vielä hyvin aikaa käytettävissä. Huomasin lähellä pubin ja menin sinne istuskelemaan ja juomaan lasillisen valkkaria. Pubi oli sisältäpäin hyvin perinteisen näköinen. Tummasävyinen, paljon ruskeaksi maalattua puuta. Ei suuren suuri eikä pienen pieni. Hyvin kotoisan oloinen paikka, se lienee ollut tarkoituskin. Olla paikallisten olohuone. Sisällä oli muutama kaveriporukka. Koko ajan väkeä tuli lisää, myös muutama perhe. Kukaan ei ollut humalassa, vaikka lähes kaikki lapsia lukuunottamatta litkivät olutta. Huolimatta siitä, että kaikki istuivat omissa porukoissaan ja keskustelivat keskenään, ymmärsin heti, että kaikkia paikalla olevia yhdisti jokin asia. Kuin he olisivat olleet samaa, ehkä vähän kaukaista sukua toisilleen. Se yhdistävä tekijä paljastui, kun katsoin seinillä olevan viirejä ja valokuvia. Se tuli selväksi myös vilkaisemalla ihmisten asuja. Jokaiselta löytyi jotakin vihreää. Kaikissa oli Hibernianin logo. Teepaita, huivi, lippis, kannatuslippuja ja -viirejä yms.
Katselin mietteissäni paikalla olevia. Kyse ei selvästikään ollut vain jonkun seuran kannattamisesta, vaan jostakin isommasta asiasta, elämäntavasta. Ei muusta elämästä erillisestä hetkestä, vaan jostakin, joka kulkee mukana koko ajan. Se oli ja on jotakin, jota seurasin lähes lumoutuneena ja ihaillen, mutta josta samalla koin olevani täysin ulkopuolinen. Siinä yhteydessä ja myös myöhemmin olen huomannut ajattelevani,että olisikohan tuosta tullut minullekin elämäntapa, jos olisin syntynyt Suomen sijaan esimerkiksi Edinburghissa tai ylipäätään Brittein saarilla. Kenties, vaikka olenkin kuvitellut olevani enemmän introvertti yksin viihtyjä.
Myös itse stadionilla Easter roadilla koin jotakin enemmän kuin aikaisemmissa otteluissa. Kenties hetki pubissa vaikutti siihen, en tiedä. Tunnelma oli mainio, samoin istumapaikkani. Yleisön kannustus oli voimakasta. Ottelun taso ja jännite tuntui myös vaikuttavan itseeni. Muutaman kerran taisin jopa nousta seisoen kannattamaan kotijoukkuetta. Se on itseltäni hyvin harvinaista. Melkein häkellyin. Olenko lainkaan oma itseni?
En myöskään havainnut mitään sellaista, mikä on itseäni usein harmittanut tai jopa suututtanut joukkueurheilussa. Omaa joukkuetta kannustettiin intensiivisesti, mutta vastustajaa ei mollattu, ei buuattu. Sellaista tapaa kannattaa omaa joukkuetta arvostan paljon. Se on mielestäni sitä paljon mainostettua, mutta tänä päivänä liian vähän nähtyä urheiluhenkeä.
Useimmilla lienee tarve kuulua johonkin joukkoon, olla osa jotakin suurempaa. Löytää ehkä myös tarkoitus elämälleen. Jotain sellaista koin jalkapalloseuran kannattamisessa parhaimmillaan olevan. Se voi olla myös sukupolvelta toiselle jatkuva perinne. Sen ymmärsin kokemustasolla vasta Edinburghin matkalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti