MILLAINEN SINUN JOULUSI ON?

Elämme hyvin poikkeuksellista vuotta. Kukaan meistä ei ole kokenut vastaavaa. Rajoitettu arki. Ihmissuhteiden siirtyminen etäelämään. Yksinäisyys. Eristäytyminen. Ikävä.

Poikkeuksellinen aika näkyy myös tulevassa joulussa. Joulu on perinteisesti yhdessäolon aikaa, tunnelmallista rauhoittumista yhdessä. Aikaa, johon liittyy useimmilla paljon odotuksia ja toiveita riippumatta siitä, oletko yksin elävä vai tiiviiden perhe- ja sukulaissuhteiden ympäröimä. Toki joulun merkitys on monille koko ajan vähentynyt, se voi olla myös ahdistavaa aikaa.

Muistan omasta lapsuuden joulustani Utissa pari asiaa. Ensimmäinen liittyy siihen, kun jouluaattona tai aatonaattona menimme isän kanssa valtion metsään hakemaan itse joulukuusemme. Kahlasimme korkeassa hangessa ja pohdimme, mikä olisi meille sopiva puu. Isällä oli kirves ja saha mukana. Emme olleet luvattomilla asioilla, emme ainakaan isän mukaan. Työnantaja oli kuulemma antanut luvan kaataa puu metsästä. En silloin kokenut metsäreissua mitenkään erityisen houkuttelevana tai mieluisana muistona, mutta se kuitenkin kuului osana lapsuuden joulun viettoon.

Toinen muisto liittyy saunomiseen. En muista tarkempaa, miten jouluaaton saunominen erosi tavallisesta, mutta jotenkin se vain nousee muistoissa esiin. Sauna oli varuskunnan iso sauna, jossa meillä on vuoro kerran viikossa. Muistot usein muuttuvat ajan kuluessa ruusuisemmiksi ja voi olla, että niin on tässäkin käynyt. Jotenkin kuitenkin houkuttelee ajatus siitä, että vielä joskus pääsisi saunomaan samaan paikkaan. Niin kauan kuin sama rakennus on vielä olemassa.

Mikä omassa joulussasi on, jos sellaista vietät, tärkeintä? Sellaista, mitä odotat tai toivot? Se on varmasti yksilöllistä ja elämänolosuhteista riippuvaista. Lapsiperheessä ovat keskeisiä erilaiset asiat kuin pariskuntien tai yksin elävien kohdalla. Nuorille olennaista voivat olla toisenlaiset teemat kuin iäkkäille.

Itselleni joululaulut kuuluvat jouluun ja sen odotusaikaan. Tai oikeastaan laajemmin sanottuna joulumusiikki. Vanhojen mestareiden sävellykset tuovat joulun erilailla läsnäolevaksi kuin tämän päivän hittimusa, vaikka tehdäänhän nykyäänkin aika ajoin ihan hyvää musaa. Hilpeät tonttulaulut ovat sellaista musiikkia, jota en halua kuunnella lainkaan. Ne nostavat ärtymistason kovin korkealle. Joulu on itselleni mielenrauhan aikaa. Syvällistä läsnäoloa ja hiljentymistä. Silloin en kaipaa hilipata-musiikkia. Tosin sellaista kuuntelen harvoin muulloinkaan.

Jouluruokailu kuuluu myös olennaisena omaan joulunviettoomme, eritoten aattoon ja kahteen joulupäivään. Nykyään se riittää täyttämään jouluruokakiintiön. Ei tee mieli syödä porkkanalaatikkoa joka päivä viikon ajan. Joskus nuorempana se vielä onnistui ja kuului asiaan. Olen monesti kysellyt nuorilta, millainen ruoka kuuluu sinun perheesi joulupöytään? Huomioni on, että perinteiden kirjo on tänä päivänä laaja. Vanhojen suomalaisten perinneruokien tilalle tai lisäksi on tullut monenlaisia kansainvälisiä vivahteita niin lähinaapurimaista kuin paljon kauempaankin. No, meidän perheemme joulupöytään kuuluu kohtuullinen määrä joitakin perinnelaatikoita, silliä, rosollia ja kalaa. Joululimppu ehdottomasti. Erilaisia variaatioita ja kokeiluja tulee mukaan silloin tällöin. Käytännössä joulupöytä on tätä nykyä aika vaatimaton, mutta kuitenkin odotettu.

Useimpina jouluina olemme Even kanssa työtehtävien äärellä. Itselleni jouluyön messu on tärkeä joulutunnelman luoja. Silloin joulukirkko on täynnä. Kaunista musiikkia ja paljon tuttuja ihmisiä, valtaosa heistä hyvällä mielellä. Mikaelinkirkon jouluyön messun jälkeen olemme katselleet televisiosta Vatikaanin jouluyön messua. Samoja peruselementtejä siinäkin on, mittakaava on vain äärimmäisen paljon isompi ja näyttävämpi. On kuitenkin tunnelmallista seurata sitä, varsinkin kun olemme itse käyneet paikan päällä, emme tosin joulun aikaan. 

Tänä jouluna, kun seurakuntien toiminta on epidemian vuoksi ajettu hyvin alas, suurin osa joulun tilaisuuksista menee sivu suun. Emme pääse viettämään jouluyön messuakaan. Perinteet siis muuttuvat ainakin siltä osin. Mutta vuoden päästä elämä palaa toivon mukaan, jos ei aivan entiselleen, niin ainakin normaalimmaksi. Silloin voimme kohdata toisemme kasvotusten ja toivottaa hyvää joulua kädestä pitäen. Toisaalta muutokset saavat tarkastelemaan asioita erilaisesta näkökulmasta ja sitä kautta voivat tuoda jotakin uutta omaan ajatteluumme ja tässä tapauksessa joulun viettoon. Kuten Kassu Halosen ja Vexi Salmen joululaulussa sanotaan: ”sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen”. Uhka voi olla myös mahdollisuus. Nyt toivotan tämän kirjoituksen kautta valoisaa ja rauhallista joulua Sinulle!

ONNELLISEN ELÄMÄN SALAISUUS

Mikä on onnellisen elämän salaisuus?

ihmisen keskimääräinen elinikä on pidentynyt ja vauraustaso varsinkin länsimaissa on monilla kasvanut. Sitä kautta voisi ainakin kuvitella, että meillä on enemmän aikaa ja mahdollisuuksia toteuttaa itseämme, tehdä monenlaisia asioita, joista olemme haaveilleet, mutta tarkoittaako se samalla, että olemme tänä päivänä onnellisempia kuin entisaikojen ihmiset? Mistä onnellisuus muodostuu?

Jokaisella on toiveita ja unelmia, ne kannustavat, rohkaisevat ja viitoittavat tietämme. Selvää on kuitenkin, etteivät useimpien unelmat, ainakaan kaikki, koskaan toteudu. Kuinka merkittävää unelmien toteutuminen on onnellisuuden kannalta?  

Vuonna 2011 julkaistiin studio55.fi -sivustolla vuosia parantumattomasti sairaita hoitaneen sairaanhoitajan yhteenveto siitä, millaisia asioita ihmiset katuvat juuri ennen kuolemaansa. Ymmärtääkseni kyse oli amerikkalaisista henkilöistä. Viisi kohtaa nousee yli muiden:

1. Olisinpa elänyt kuten itse halusin, en niin kuin muut odottivat

Tämä on yleisin katumuksen aihe. Kun ihminen ymmärtää, että hänen elämänsä on lopuillaan, kaikki toteutumattomat unelmat nähdään hyvin selvästi. Useimmat potilaista eivät olleet toteuttaneet edes puolta haaveistaan, ja heidän täytyi kuolla tietäen, että kaikki oli heidän omista valinnoistaan kiinni.

On erittäin tärkeää yrittää kunnioittaa edes joitakin unelmistaan. Hetkellä, jolloin sairastut, on jo liian myöhäistä. Hyvin harva ymmärtää terveyden antamaa vapautta ennen kuin se menetetään

2. Olisinpa tehnyt vähemmän töitä

Joka ikinen miespotilas katui tätä – kaivattiin lasten nuoruutta ja puolison kumppanuutta. Naisetkin puhuivat asiasta, mutta eivät yhtä paljon, koska vanhemmassa sukupolvessa miehet vielä elättivät perheen. Kaikki surivat syvästi liian suuren osan elämästä kulumista työntekoon.

Kun yksinkertaistaa omaa elämäntyyliä ja tekee tietoisia valintoja, on mahdollista elää vähemmillä tuloilla kuin mitä kuvittelee tarvitsevansa. Näin raivaamalla elämään tilaa tulee onnellisemmaksi ja avoimemmaksi uusille mahdollisuuksille.

3. Olisinpa uskaltanut ilmaista tunteitani

Monet olivat tukahduttaneet tunteitaan säilyttääkseen rauhan tai välit muiden kanssa. Tämän seurauksena he tyytyivät elämässään keskinkertaisuuteen eivätkä ikinä tulleet siksi ihmiseksi, joksi heidän kykynsä olisivat riittäneet. Katkeruus ja mielipaha johtivat sairasteluun.

Emme voi hallita muiden reaktioita.Vaikka ihmiset hämmästyisivät sinussa tapahtunutta muutosta rehellisen puheen myötä, loppujen lopuksi on vain kaksi vaihtoehtoa: joko välit uudistuvat ja tervehtyvät, tai sitten pääset eroon epäterveellisestä ihmissuhteesta. Meni miten meni, sinä voitat.

4. Olisinpa pitänyt yhteyttä ystäviin

Potilaat ymmärsivät usein ystävien merkityksen vasta sairauden viimeisillä viikoilla. Monet olivat olleet niin kiinni omassa elämässään, että tärkeiden ystävyyssuhteiden oli annettu luisua käsistä – katumus ajan ja vaivannäön puutteesta näiden suhteiden ylläpitämiseksi aiheutti syvää surua. Kuoleman lähestyessä kaikki ikävöivät ystäviään.

On hyvin tavallista "unohtaa" ystävyyssuhteet kiireisen elämäntyylin keskellä. Mutta kun joutuu kasvokkain lähestyvän kuoleman kanssa, aineellisten asioiden merkitys katoaa: ihmiset haluavat kyllä saada esimerkiksi raha-asiansa kuntoon, jos suinkin mahdollista, mutta omaisuudella tai asemalla ei ole enää todellista merkitystä.

Asiat halutaan kuntoon nimenomaan niiden ihmisten takia, joita rakastetaan. Yleensä potilaat tosin olivat liian sairaita tai väsyneitä huolehtimaan käytännön asioista. Viimeisinä viikkoina jäljellä jäävät ainoastaan rakkaus ja ystävyys.

5. Olisinpa antanut itseni olla onnellisempi

Tätä kadutaan yllättävän usein. Monet eivät ymmärtäneet ennen kuin aivan lopussa, että onnellisuus on valinta, vaan he olivat juuttuneet vanhoihin kuvioihin ja tapoihin. Tuttuuden tarjoama "turva" oli pitänyt otteessaan tunteita ja jokapäiväistä elämää.

Muutoksen pelko saa ihmiset teeskentelemään toisille ja itselleen, että he ovat muka tyytyväisiä elämäänsä. Syvällä sisällään potilaat kuitenkin kaipasivat hassuttelua – sitä, että saa nauraa kunnolla.

Kuolinvuoteella et ajattele, mitä muut ajattelevat sinusta. Kun sinulla on vielä mahdollisuus hymyillä ja vapautua kaikesta turhasta, tartu siihen. Tämä on sinun elämäsi, ja elämä on valinta. Valitse tarkkaan, valitse viisaasti, valitse rehellisesti. Valitse onnellisuus.

—-

Maailma on muuttunut kovin paljon siitä, millainen se on ollut elämänsä loppusuoralla olevien tai jo ajasta ikuisuuteen siirtyneiden kohdalla. Ihmiset eivät ole samalla tavoin sidonnaisina sukupuoli- tai muihinkaan rooleihin. On enemmän vapautta toteuttaa itseään. Myös tunneilmaisu- ja vuorovaikutustaitojen merkitystä on korostettu. Silti ajattelen, että oman onnellisuutensa löytäminen ei onnistu kuin oman itsensä kautta. Se on sisäinen prosessi, ei ulkoisten mahdollisuuksien luoma rakennelma. Siihen ei ainakaan itselläni ole suoria ohjeita, jokaisen on käytävä ne keskustelut itsensä kanssa. 

Millainen merkitys on saavuttamillamme ja meitä ympäröivillä rakenteilla? Kuinka paljon työ tuo merkitystä ja kenties onnellisuutta elämään? Onko matkustelu ja uusien paikkojen näkeminen henkistä hyvinvointiasi lisäävää? Entä kokemuksellisuus ja elämyksellisyys, ovatko ne tyytyväisyyden ja onnellisuuden tae? Mikä merkitys on ihmissuhteilla? Onko kannattavaa pyrkiä luomaan ympärilleen mahdollisimman suuri ihmisverkosto tai keskittyä vain yhteen tai kahteen merkittävään suhteeseen? Missä määrin ihminen tarvitsee läheisyyttä toisilta ollakseen hyvinvoiva? Mikä merkitys on luonnolla mielenrauhan kannalta? Onko onnellisuus olotila, jossa hymy on valtaosan ajasta kasvoillamme, jossa huonot päivät ovat vähissä? Kuinka paljon siedämme häiriötekijöitä ja epäonnistumisia mahdollisen onnellisuuden kärsimättä? Ovatko odotuksemme elämästä kohtuuttoman korkealla, voisimmeko tyytyä vähempään? Onko elämämme liikaa tavoitteellisuuden säätelemää?

Pitkä lista erilaisia kysymyksiä. Uskon, että meillä jokaisella on olemassa niihin jo vastaukset. Ne tosin voivat poiketa paljon toisistaan. Asiat, jotka luovat pohjan sinun onnellisuudellesi, eivät välttämättä toimi omalla kohdallani. Omat geenimme, kasvuympäristömme ja kokemuksemme ovat muovanneet meistä ainutkertaisia, yksilöllisiä olentoja. Siksi myös tie onnellisuuteen on yksilöllinen. Omana kokemuksenani toteaisin kuitenkin, että pyri elämään tässä hetkessä, koska muuta sinulla ei ole. Asioiden lykkääminen hamaan tulevaisuuteen voi usein olla petollista, koska kukaan meistä ei tiedä edes huomisesta mitään. Etsi elämääsi merkityksellisiä asioita. Etsi onnea tähän päivään.

MARADONA

Diego Armando Maradona. Jalkapallojumala.  Mies, jonka vihreän veran väki tulee muistamaan pitkään. 

Diegon kuolema 60-vuotiaana oli surullinen ja pysähdyttävä uutinen. Jumalan käsi jäi ikuisiksi ajoiksi monien mieliin. Tietty aikakausi on loppunut.

Maradona tuli ennen kaikkea tunnetuksi uskomattomista jalkapallotaidoistaan ja menestyksestään maailman suosituimmassa urheilulajissa. Paljon hänen kuuluisuudestaan johtui kuitenkin jalkapallon ulkopuolisista asioista, kuten huumeiden käytöstä ja verosotkuista. Niistä media nosti suuren kohun.

Vuonna 1986 olin aloittanut työni silloisessa Mellunkylän seurakunnassa. Seurasin kesällä Meksikossa pidettyjä jalkapallon maailmanmestaruuskisoja. Muistan hyvin puolivälieräottelun Argentiina vastaan Englanti, jonka Argentiina voitti 2-1 Maradonan tekemällä kiistanalaisella maalilla. Myöhemmät videokoosteet paljastivat Maradonan tehneen kyseisen maalin kädellään. Hän itse nimitti maaliaan Jumalan kädeksi. Se termi jäi elämään. Argentiina voitti lopulta maailmanmestaruuden. Loppuottelussa Maradonan tekemä voittomaali valittiin myöhemmin kansainvälisen jalkapalloliiton äänestyksessä vuosisadan maaliksi.

Katsoin muutama kuukausi sitten Maradonasta tehdyn dokumentin. Se valaisi ja täydensi kuvaa hänestä ihmisenä. Ennen kaikkea se sai oloni surulliseksi. Nuori, uskomattoman lahjakas argentiinalainen joutui liian nuorena keskelle turhan kovaa julkista pyöritystä. Hänen psyykensä ei niitä paineita ja kohtuuttomia odotuksia kestänyt. 

Poikkeuksellinen lahjakkuus yhdistettynä intohimoon. Intohimo jalkapalloa kohtaan oli Diegolle myös pakopaikka arjesta. Paikka, jossa ihmisenä rikkinäinen nuori mies pääsi loistamaan ja tekemään rakastamaansa asiaa. Maradonalla oli kuitenkin jo nuoresta kehittynyt päihdeaddiktio. Sen hän itsekin myöhemmin myönsi, todeten samalla, että ilman sitä hänen jalkapallouransa olisi jatkunut pidempään. 

Itse urheilin nuoruudessani aika monipuolisesti. Hiihto ja varsinkin yleisurheilu olivat ykköslajejani. Toki jalkapalloakin tuli pelattua paljon jo aivan pienestä pojasta alkaen. Utissa asuessani olin kymmenvuotiaana alueen nappulajalkapallojoukkueessa, jossa maalivahtina toimi Risto. E. J. Penttilä, myöhemmin tunnettu poliitikkona ja Nordic West Officen toimitusjohtajana. Pelasin myös  koulun liikuntatunneilla ja myöhemmin seurakunnan puulaakijalkapallojoukkueessa. Olin nopea, mutta aika kehnon tekniikan omaava. Jalkapalloa seurasin aktiivisesti televisiosta. Englannin liigan ottelut lauantaisin olivat kovin odotettuja ja maailmanmestaruuskisat nautinnon huippu.

Useat ihannoivat ja tavoittelevat kuuluisuutta. Kuuluisuuden varjopuolet harvoin tulevat todeksi ulkopuolisille. Legendan kuolema muistuttaa myös siitä, ettei kukaan, menestyksestään huolimatta, ole elämän realiteettien ulkopuolella. Joidenkin, kuten Maradonan, kohdalla muisto jää elämään pitkäksi aikaa maailmanlaajuisesti eritoten jalkapalloväen keskuudessa. Useimpien muiden meidän kohdalla muisto hiipuu nopeasti ja säilyy vain lähipiiriin keskuudessa. 

Vaikka oma muistini ei tänä päivänä ole enää kaikilta osin yhtä tarkka kuin nuorempana, niin toivottavasti se ei koskaan heikkene sille tasolle, etten muistaisi kuka Maradona oli.

SAUNOMINEN PARANTAA?

Kirjoitin tämän blogitekstin yli vuosi sitten, syystä tai toisesta en silloin julkaissut sitä. Mutta nyt se tapahtuu.

Saunominen on vanha suomalainen perinne, jota valtaosa meistä edelleen harrastaa enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Vanhimmat suomalaiset saunat ovat ajalta 1500-1000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, kyse on siis todella pitkästä aikajaksosta.

Saunomisen ensisijainen tarkoitus on alunperin ollut peseytyminen. Aikaa myöten sen rinnalle on tullut rentoutumiseen ja jopa meditatiivisuuteen liittyviä piirteitä. Sen avulla on kuviteltu saatavan yhteys, jos ei korkeampiin voimiin, niin ainakin avaavan portteja oman minuuden syvempiin kerroksiin. Palauttavan mieleen omasta historiasta nousevia asioita, auttaen parhaassa tapauksessa jopa poistamaan tunnelukkoja ja vaikeista asioista puhumisen esteitä.

Nykypäivänä saunominen toki liittyy edelleen peseytymiseen, mutta se ei ole saunomisen ensisijainen merkitys. Kyse on moniulotteisesta rituaalista. Se voi olla sosiaalinen tapahtuma, jossa keskustelun taso menee monesti syvemmälle kuin saunan ulkopuolella. Jokin joko saunan lämmössä, alastomuudessa tai saunomiskulttuurissa edesauttaa syvemmän yhteyden saamisessa. Harvemmin saunassa puhutaan säästä tai vastaavista asioista, en ainakaan itse sitä tee.

Vaikka et olisi saunomisen erityinen ystävä, voi olla, että käyt saunassa tiettyihin tapahtumiin tai vuodenaikoihin liittyen. Jos menet mökille viikoksi tai pidemmäksi aikaa, tuskin jätät saunomista väliin. Ja juhannussauna, samoin kuin joulusauna, on monelle ehdoton perinne, josta on pidettävä kiinni.

Itä-Suomen yliopiston ja Jyväskylän yliopiston tekemän tutkimuksen mukaan runsas saunominen  vähentää sydän- ja verisuonitautikuolemia. Neljästä seitsemään kertaan viikossa saunovien keskuudessa kuolemia havaittiin noin neljä kertaa vähemmän kuin vain kerran viikossa saunovien keskuudessa. Sydän- ja verisuonitautikuolleisuus oli lisäksi sitä vähäisempää, mitä enemmän aikaa saunassa viikoittain vietettiin.

Lisäksi muissa julkaisuissa esitetään saunomisella olevan mm. seuraavia hyötyjä:

Sauna kosteuttaa ihoa. Saunan lämpö parantaa ihon aineenvaihduntaa, auttaa ihoa uudistumaan ja poistamaan tehokkaammin kuona-aineita. Iho säilyttää puhtaana paremmin kosteuden ja kimmoisuuden.

Sauna tehostaa hoitojen vaikutusta. Lämpö avaa ihohuokoset, minkä ansiosta ihonhoitotuotteiden ainesosat vaikuttavat syvemmällä ihossa.

Sauna auttaa uniongelmiin. Kehon lämpötilan nousu lisää melatoniinin esiasteen, serotoniinin määrää. Se on tärkeä tekijä nukahtamisen näkökulmasta. Myös kehon viileneminen saunan jälkeen nukuttaa ja tekee unesta syvempää.

Sauna vaikuttaa liikunnan tavoin. Lämpö laittaa sydämen pumppaamaan enemmän verta. Pintaverisuonten laajentuessa sydämen työ helpottuu. Lämmöllä on siis elimistölle liikunnan kaltainen vaikutus.

Sauna rentouttaa lihaksia.  Sauna rentouttaa liikunnan rasittamia lihaksia. Tutkimuksen mukaan saunominen ennen rasittavia harjoituksia ehkäisee lihasten kipeytymistä ja lisää niiden liikkuvuutta.

Sauna vähentää dementian riskiä. Jo kaksi saunomiskertaa viikossa vähentää dementian riskiä viidenneksellä verrattuna niihin, jotka saunovat vain kerran viikossa. Neljä–seitsemän kertaa viikossa saunovilla dementian riski on peräti yli 60 prosenttia pienempi.

Tiheä saunominen voi helpottaa ihotauteja. Saunomisen on todettu olevan eduksi esimerkiksi psoriaasissa ja monessa muussakin ihotaudissa.

Väitetään myös, että suomalaisten pärjääminen onnellisuusraporteissa johtuu ainakin osittain saunomiskulttuuristamme. Sauna tuo siis onnellisuutta?

Monenlaisia väitteitä. Pitänevätkö kaikki ihan paikkansa? En tiedä.

Itselleni saunomisen syvin merkitys aukeaa silloin, kun olen siellä yksin, omassa rauhassa. Heitän rauhalliseen tahtiin löylyä, usein mielellään vielä koivuntuoksuisen löylyaromin vahvistamana. Monesti palaan samantien muistoihini, joista suurin osa liittyy omaan lapsuuteeni. Elävästi tulee mieleeni Utin varuskunnan iso sauna, jossa perheellämme oli vuoro kerran viikossa. Muistan pesuhuoneen ja löylyhuoneen hyvin, vaikka ajasta on jo viitisenkymmentä vuotta. Samoin ne hetket, kun kiukaalle laitettiin makkaraa folioon käärittynä. Makkaran tuoksu ja maku ovat edelleen mielesssä. Syystä tai toisesta niistä muistoista tulee hyvä, joskin samalla haikea olo. Samalla se vahvistaa sitä kokemusta, että eletty elämä ja sen eri vaiheet, vaikka niistä olisi pitkäkin aika, ovat edelleen vahvasti osa minuutta ja sitä kautta myös tätä päivää.

Suuri merkitys lienee hajuaistilla, se tuo vahvasti muistoja ja tiettyjä hetkiä hyvin elävästi mieleen. Vaikka hajuaistia ei ole kovin paljon tutkittu, niissä tutkimuksissa, joita on tehty, on todettu sen olevan ihmiselle paljon luultua tärkeämpi. Muistan toisen hetken kesäiseltä parvekkeelta Vartiokylästä. Jokin tuoksu toi yllättäen mieleen kuvan lapsuudesta. Kuvan, joka ei koskaan aikaisemmin ollut ainakaan tiedostettuna tullut mieleeni. Samalla mukana tuli vahva tunnemuisto, kokemus oli aktiivisesti ei vain muistona, vaan elävänä hetkenä juuri siinä tilanteessa.

Saunominen ei varmasti ole ainoa rituaali, josta emme halua mielellään luopua. Tai ainakaan useimmat eivät halua luopua. Jokaisella lienee omansa, näin ainakin toivon.

AJATUKSIA VIHASTA

Olen suurimman osaa elämästäni pyrkinyt elämään sopusoinnussa muiden kanssa. Olen halunnut edistää rauhallista yhteiseloa, etsiä niitä asioita, jotka meitä yhdistävät sen sijaan, että kiinnittäisin huomiota sellaisiin, jotka meitä erottavat.

YouTube -kanavallani puhuin eräällä videolla siitä, millainen käyttäytyminen minua suututtaa. Kaikkitietävyys ja kiihkeä oikeassa olemisen tarve. No, tällä kirjoituksellani kerron siitä, mikä minua ihmisten käytöksessä masentaa ja tekee alakuloiseksi, jopa vaikuttaa ajatuksiini elämästä ja  ihmiskunnan tulevaisuudesta.

Se asia on viha. Vihaan ja sen ilmenemismuotoihin törmää lähes kaikkialla. Toisaalta paljon tiedotusvälineiden kautta, mutta yhtälailla myös aivan arkielämässä. Tubettajat tai nykytermein sisällön tuottajat saavat sitä osakseen, samoin mielipidepalstoille kirjoittavat. Liikenteessä tai kaupassa käymisen yhteydessä vihaista käytöstä ei voi useinkaan välttyä kohtaamasta. Koska siitä on tullut niin yleistä, ihmisten reagoiminen asioihin tai tilanteisiin, joihin normaalin järjen mukaan olisi syytä puuttua, on vähentynyt. Ei haluta reagoida asioihin, koska pyritään välttämään sitä vihaa, ahdistavaa tai jopa pelottavaa käytöstä, joka mahdollisesti tai jopa todennäköisesti olisi odotettavissa.

Vihalle on aina omat syynsä. Se ei kumpua tyhjästä eikä kukaan ole syntynyt viha sydämessään. Ihmiselle on tapahtunut jotakin sellaista, joka on johtanut tunneilmaisun ja käyttäytymisen purkautumiseen vihana. Valitettavan usein usein viha ohjautuu myös sellaiseen suuntaan, jolla ei ole alkuperäisen asian kanssa mitään tekemistä. 

Olen aikaisemmin eräässä vlogissa puhunut vihan jäävuoresta. Siitä, kuinka vihan takana voi piileksiä lukematon määrä erilaisia primäärisiä tunteita, jotka syystä ja toisesta haluavat mieluummin purkautua vihana kuin alkuperäisenä tunteena. Viha koetaan silloin luvallisempana ja hyväksyttävämpänä keinona ilmaista tunteita. Silloin ei samalla tavoin osoita heikkoutta kuin joidenkin muiden tunteiden kohdalla. Näitä ovat mm. mustasukkaisuus, turhautuminen, pettymys, epäonnistuminen, pelko, hylätyksi tuleminen, epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi tulemisen kokemus yms.

Mistä johtuu vihan läsnäoleminen nykypäivänä niin suuressa määrin kuin mitä olen kokenut? Miksi ihmiset voivat niin huonosti? Onko kyse yhteiskunnallisista asioista, maailman tilasta, tulevaisuuden toiveiden romahtamisesta, siitä, että ihmisarvoa mitataan tänä päivänä usein rahan ja omaisuuden keinoin vai jostakin muusta? 

Onko viha pelkästään paha ilmiö? Voiko se tuoda mukanaan myös jotakin hyvää? No, viha voi joskus olla liikkeellepaneva voima, joka aikaansaa muutoksia. Silloin se voi johtaa hyvään, se voi antaa voimia nousta barrikadeille. Se voi auttaa selviytymään hengissä uhanalaisessa  tilanteessa. Se voi motivoida taisteluun epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Kuitenkin, jos vihan ainoa tarkoitus ja itseisarvo on provosoida ja nostattaa vihan aaltoja yhä korkeammiksi, en voi ymmärtää, millaisia myönteisiä tarkoitusperiä se voisi palvella.

Osalle meistä viha voi olla se ainoa tapa, jolla on tottunut kommunikoimaan ja ehkä saamaan tahtonsa läpi. Se nousee usein omasta perhe- tai kaveripiiristä. Omat negatiiviset elämänkokemukset voivat silloin olla bensaa jo olemassa olevaan kytevään nuotioon. Kaveriporukoissa kyse voi olla siitä, että on löydetty yhteisiä turhautumisen tunteita ja vihan kohteita. Joukossa viha tiivistyy, kukin piiskaa toisiaan yhä kovempaan raivoon ja kenties sitä kautta myös konkreettisiin tekoihin. Viha voi ruokkia itseään loputtomiin ja vääristää yksilön sielunmaisemaa. Filosofian tohtori Rauno Juntumaan mukaan vihan vallassa oleva ihminen tuntee itsensä vahvemmaksi kuin mitä todellisuudessa onkaan. Väistämättä itselläni herää kysymys, että jos viha on ainoa kieli, jota ymmärrät, onko se myös tapa, jolla haluat itseäsi kohdeltavan? 

Vihasta puhuttaessa on syytä nostaa esille yleensäkin tunteet ja niiden merkitys vuorovaikutuksessa. Olemme jokainen yksilöitä ja temperamentiltamme erilaisia. Toisten kohdalla tunteet räiskyvät, toiset vaikuttavat hillitymmiltä. Aikuisen kohdalla on kuitenkin oletettavaa, että kykenemme hallitsemaan käytöstämme tunnekuohuista huolimatta. Emme ole suoraan tunteiden vietävissä, vaikka ne olisivat kuinka voimakkaita. Mutta jos et ole sitä oppinut nuoruudessasi tai yleensäkään elämäsi aikana, onko mahdollista saada muutos aikaan myöhemmällä iällä? Voitko oppia hyväksyttävämpiä ja toimivampia vuorovaikutustapoja? Hyvä kysymys, varsinkin jos olet kokenut vihan olevan ainoa tapa, jolla olet saanut tahtosi läpi ja jolla osaat kommunikoida. Muutos voi olla vaikeaa. Toki jos saat toisenlaisen kokemuksen ja huomaat erilaisen käyttäytymismallin johtavan parempaan lopputulokseen omalla kohdallasi, voi se olla alku johonkin uuteen. On olemassa vuorovaikutustaitojen kursseja, itsekin olen niitä paljon pitänyt, mutta kovin huonosti ne tavoittavat sellaisia, joille ne olisivat erityisen tarpeellisia. Hyödyllisiä ne toki ovat jokaiselle. Mutta kuinka motivoida sellaisia, jotka eivät ole motivoituneita?

Vuosia sitten televisiossa pyöri elokuva ”Anna hyvän kiertää”. Ajattelen itsekin niin, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Jos koet muiden taholta hyväntahtoisuutta, niin yleensä haluat jakaa sen synnyttämää myönteistä tunnetilaa eteenpäin. Mutta toimiiko sama myös vihan kohdalla? Uskoakseni kyllä. Vihan kohtaaminen nostattaa tunteita. Ei välttämättä juuri vihaa. Se voi olla jotakin muutakin. Surua, masennusta, pettymystä, toivottomuutta tms. Niiden äärellä olen viime aikoina omissa ajatuksissani liikkunut.