SAAPAS MATKUSTAA

Oman saapasryhmän toiminnan alkuajoista lähtien olemme pitäneet viikonloppuleirejä ensisijaisesti koulutuksellisin sisällöin. Toki vapaaehtoisten tutustuminen, ryhmäytyminen ja yhteisen toimintakulttuurin luominen ovat olleet myös tärkeitä kriteereitä. Monesti halusin pitää leirejä eri puolilla Etelä- ja Keski-Suomea paikkakunnilla, joissa toimii oma Saapas-ryhmänsä. Tämä palveli kokemusten jakamista muiden Saapas-ryhmien vapaaehtoisten kanssa ja samalla se kehitti saapaslaisten omia valmiuksia toimia kaduilla ja festareilla.

Tämä toimi vuosia hyvin, mutta jossain vaiheessa muiden paikkakuntien saapastoimintaan tutustumisen antama hyöty väheni. Tunsimme toisemme ja myös toiminnan peruspiirteet. Nousi ajatus laajentaa kokemusmaailmaa ja saada uusia vaikutteita. Myönnän, että halu matkustaa ulkomaille hyvässä porukassa oli myös tärkeä motivaattori. Esitin idean tehdä saapasautolla road trip Eurooppaan. Se sai kovasti kannatusta. Sanoista tekoihin. Teimme alkukesästä 1994 kolmen viikon matkan Keski-Eurooppaan hyvin matalalla budjetilla. Yövyimme pääasiassa leirintäalueilla ja valmistimme ruokamme itse. Pari yötä vietimme Merimieskirkoilla sekä Rotterdamissa että Antwerpenissä. Ainakin kaksi yötä meni myös saapasautossa nukkuessa. Se oli ensimmäinen ja ainakin itselleni unohtumaton saapasmatka ulkomaille.

Tuon kokemuksen innoittamana teimme seuraavan ulkomaanmatkan riemuvuonna 2000. Kohteena oli edelleen Keski-Eurooppa ja kulkuvälineenä saapasauto, tosin uudempi versio. Matka kesti tällä kertaa 15 päivää.

Myöhemmin eräässä keskustelussa toisen ryhmän vetäjän kanssa kuulin hänen kertovan, että heidän ryhmänsä oli tehnyt viikon ulkomaanmatkan valmismatkatoimiston kautta. Jäin pohtimaan sitä. Se kuulosti helpommalta ja myös ajan säästöltä. Kaikkien ei ole mahdollista ottaa töistä vapaata kahta viikkoa, viikko on helpompi. Ja lentämällä pääsisimme näkemään kaukaisempia kohteita.

Ryhdyimme suunnittelemaan ja keräämään varoja seuraavaa isompaa matkaa varten vuodelle 2006. Silloin oli tulossa toiminnan 20-vuotisjuhlat. Sitä odotellessa ja valmistellessa matkustimme vuonna 2004 muutamaksi päiväksi Saarenmaalle.

Odottamamme juhlamatka toteutui suunnitellusti. Sen teimme Tunisiaan. Ostimme matkan suoraan matkatoimistosta. Mukana oli muistaakseni 15 saapaslaista. Tämäkin matka sujui mainiosti ja jätti hyviä muistoja, muun muassa sen, kun seurasimme hotellin pihalla satelliittilähetyksen avulla Suomen ensimmäistä ja ainoaa voittoa Euroviisuissa. Tämä aloitti myös perinteen tehdä saapasmatkoja viiden vuoden välein.

2011 matkustimme Italian Toscanaan lähelle Firenzeä. Olimme vuokranneet sieltä huvilan viikoksi vanhan linnan vierestä. Mukava majoituspaikka, italialainen ruoka ja kulttuuri eri vivahteineen vei sydämemme, ainakin minun.

2016 oli matkahistoriamme taivaita tavoittelevin reissu. Se suuntautui Karibianmeren saarelle nimeltä Curacao, lähellä Venezuelan rannikkoa. Kuuma ja hikinen matka, mutta varmasti monelle ikimuistoinen ja ainutkertainen. Itse olen tehnyt sinne useamman matkan, se lienee vaikuttanut osaksi kohteen valintaan.

Moneen paikkaan on jäänyt ikävä. Hyvät muistot nousevat ennen kaikkea yhteisistä kokemuksista ja matkoihin liittyvistä vuorovaikutustilanteista. Vaikka matkat ovat siirtyneet menneisyyteen, muistot kuitenkin jäävät elämään

Parin viikon päästä on seuraavan juhlamatkan aika. Sen piti tapahtua jo vuosi sitten, mutta kuten monen muunkin asian kohdalla, korona teki muutoksia suunnitelmiin. Olemme tällä kertaa menossa viikoksi Kroatiaan Splitin lähelle vuokrahuvilaan 15 hengen voimin. Odottavin mielin seuraamme kalenteria ja päivien etenemistä.

Mikä on tällaisten matkojen merkitys saapastoiminnan näkökulmasta? Merkityksiä on useita. 

Alkuperäinen ja mielestäni edelleen merkittävä syy tällaisten matkojen järjestämiselle on ollut yhteishengen ja motivaation kehittäminen ja saapastoimintaan sitouttamisen vahvistaminen. Kaikkien kohdalla se ei välttämättä tarkoita päivystystoiminnan osallistumisaktiivisuuden kehittymistä, mutta kokemukseni mukaan se ainakin tukee saapastoiminnan merkityksellisyyden kasvamista omassa kokemusmaailmassa. 

Matkat ovat vastapainoa saapastoiminnan perustyölle. Kyse ei ole altruismista eli pyyteettömästä auttamisesta (jos sellaista edes ihan puhtaassa mielessä onkaan), vaan vapaaehtoiset ovat saamassa itselleen myönteisiä kokemuksia hyvässä seurassa. Kyse on akkujen lataamisesta ja oman motivaation vahvistamisesta.

Saapastoiminnassa jokaiselle kehittyy aikaa myöten oma roolinsa, oma osansa palapelistä, jonka kuva toki muotoutuu aina jonkin verran erilaiseksi jokaisen päivystyksen yhteydessä. Yhteisten matkojen aikana oma rooli voi muotoutua ja kehittyä erilaiseksi toisiin tutustumisen ja syvemmän ryhmään integroituminen myötä. 

Matkojen suunnittelu alkaa useimmiten hyvin pian edellisen ekskursion jälkeen. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että ryhdytään varainkeruuseen, joka kestää jopa sen viiden vuoden ajan. Lopputulos mahdollistaa, että useimpien osallistuvien ei tarvitse maksaa itse matka-  ja majoituskuluista mitään.

Kroatian matka lähestyy ja odotan sitä hyvillä mielin. Samalla olen pohtinut, että mikä on oma tulevaisuuteeni mahdollisten seuraavien matkojen suhteen. Myönnän, että jonkin verran kiehtoo ajatus osallistua vielä vuonna 2026 Itä-Helsingin 40-vuotisjuhlavuoden kunniaksi yhdelle yhteiselle matkalle. Edellyttäen, että sellainen järjestetään. Mutta aika näyttää. Hyvää kevättä ja kesän odotusta Sinulle tämän lukija!

OLETKO HAMSTERI?

Asuuko sinun sisälläsi pieni, tai ehkä vähän isompikin, hamsteri? 

Miksi ihmiset hamstraavat tavaroita? Miksi on tarve kerätä ympärilleen paljon sellaista, jota ilman voisit täysin hyvin pärjätä ja elää hyvinkin onnellisena? Liittyykö se siihen, että sitä kautta koet elämäsi merkitykselliseksi ja tärkeäksi, onko se tavaramäärä muistutus siitä, mitä olet saanut aikaiseksi vai onko kyse muistojen konkretisoimisesta?

Pakonomainen keräily eli hamstraaminen tarkoittaa pakottavaa tarvetta kerätä erilaisia tarpeettomia tavaroita ja kyvyttömyyttä heittää niitä pois. Se luokitellaan pakko-oireiseksi häiriöksi.

Monet pakkokeräilijät suhtautuvat keräämiinsä tavaroihin erittäin tunnepitoisesti ja omistavasti, ja siksi ajatus niiden hävittämisestä on ylitsepääsemätön. Jossain artikkelissa, jonka satuin lukemaan, väitetään, että monella naisella hamstraaminen on alkanut trauman – väkivallan, seksuaalisen hyväksikäytön, raiskauksen tai keskenmenon kokemuksen – tai menetyksen, kuten läheisen kuoleman jälkeen. Että hamstraamisen syy piilee lapsuuden kodissa ja lapsuuteen liittyvissä käsittelemättömissä traumoissa. No, en osaa siihen ottaa kantaa. Kuulostaa aika hurjalta, mutta mikseipä myös uskottavalta, varsinkin jos hamstraaminen on edennyt sairaalloiseksi. Se kuitenkin ymmärtääkseni koskettaa hyvin pientä osaa ihmisistä, ainakin toivottavasti, koska pahimmillaan hamstraaminen voi kovin tuhoava tapa. 

Se voi edetä niinkin pitkälle, että henkilö ei kutsu enää vieraita, koska kodin epäsiisteys hävettää. Voi olla jopa niin, että asunto on niin täynnä tavaraa, että kylpyhuoneeseenkaan ei enää mahdu. Peseytyminen ei onnistu, hädin tuskin omilla tarpeilla käyminen.

Ajattelin kuitenkin kirjoittaa ei niin sairaalloisesta tavaroiden keräämisestä. Sellaisesta, mitä kovin moni meistä harrastaa. 

Tein testin ”oletko hamsteri vai minimalisti”?. Sen mukaan olen minimalisti, mutta ei se oikeasti pidä paikkaansa. 

Tänä päivänä moni sellainen asia, johon aikaisemmin liittyi fyysinen versio eli tavara, ei enää edellytä sitä. Esimerkkinä kirjat, musiikki ja elokuvat. Ja raha, jos sitä joku keräilee, mutta sitäkään ei enää näe samassa määrin kuin aikaisemmin. Kaikki on siirtynyt nettiin tai digitaalisiin versioihin. Myönnän, että itselleni siirtyminen aineettomaan tavaraan ei ole onnistunut niin hyvin kuin monella nuoremmalla. Tarvitsen fyysistä kosketusta esimerkiksi itselleni tärkeisiin kirjoihin, levyihin, ehkä myös dvd-levyihin. Jotkut matkamuistot, joita voin oikeasti ottaa käsiini, konkretisoivat sen, että se matka on ollut todellinen, olen todella käynyt siellä.

Nuorena keräilin postimerkkejä. Kai niitä on vieläkin jossain jäljellä. Muistan myös hämärästi keränneenä lapsena jonkin aikaa Englannin liigan jalkapalloilijoiden kortteja. Nuorena sarjakuvakirjoista Tintti oli suuri suosikkini. Luin toki muitakin, mm. Asterixia, mutta se ei koskettanut samalla tavoin. Hankin myöhemmällä iällä Tintin sarjakuvakirjoja ja jonkun paidankin suoraan Ranskasta. Niihin liittyy niin vahvoja muistoja, että konkreettiset esineet herättävät ne muistot henkiin.

Seurakuntanuorena kuuntelin erityisen taitavaa amerikkalaista kitaristia ja  gospelmuusikkoa Phil Keaggya. 30 vuotta myöhemmin kuuntelin sattumalta taas Keaggya, löysin hänet niin sanotusti uudelleen, ja olen hankkinut suuren osan hänen musiikistaan itselleni, cd-levyinä toki, osa nimikirjoituksilla myös. Niitä levyjä on varmaan ainakin 40, luultavasti paljon enemmän.

Nuorena urheilin paljon. Loukkaantumisten myötä melkein ainoaksi liikuntamuodoksi jäi kuntosali- ja voimailuharrastus. Alkuinnostuksen yhteydessä kiinnostuin monen muun tavoin Arnold Schwarzeneggeristä. Hankin hänen elokuviaan tarmokkaasti. Niitä lienee satakunta erilaista, mukana myös jonkin verran VHS- muodossa, sekä eurooppalaisella että amerikkalaisella käyttöjärjestelmällä. Siinä on kyse siitä, että kun on tullut kerättyä isohko kokoelma, niin en viitsi jotenkin jättää sitä kesken, vaan hankin edelleenkin uutta Arskan tuotantoa aina sellaisen ilmestyttyä. 

Ilkka Remeksen kirjojen kohdalla on kyse ihan samasta. Remeksen kirjat ovat ihan ok, mutta koska niitä on jo kertynyt aikamoinen läjä, niin ei sitäkään viitsi kesken jättää. Åsa Larssonin Rebekka Martinsson-sarja, onkohan niitä kuusi kirjaa, on itselläni kokonaisuudessaan. Yhdessä tai kahdessa on kirjailijan omistuskirjoitus. Kirjan tapahtumapaikat sijoittuvat  Pohjois-Ruotsiin Kiirunaan, jossa olen itsekin käynyt ja joka on jollakin lailla melkein mystinen paikka. 

Matkamuistoja löytyy myös monenlaisia, monesta maasta. Varsinkin sellaiset, jotka on ostettu jostain eksoottisesta tai kaukaisesta kohteesta, ovat tärkeitä. Niitä on mukava pitää kädessä ja todeta, että olen oikeasti käynyt tuolla, kyse ei ole vain vilkkaasta mielikuvituksestani.

Maailma hukkuu roskaan, olen kuullut monesti sanottavan. Mitä enemmän ikää itselleni on kertynyt, sitä vähemmän merkitystä on materialla, ainakin materian itsensä vuoksi. Hirveän määrän kirjoja, ainakin satamäärin, olen vienyt kirpputorille tai heittänyt roskiin. Sama pätee monen muunkin tavaran kohdalla. Sitä on aivan liikaa. Mutta uuttakin tulee silti hankittua, se on myönnettävä. Tavaran kierrätys on kyllä hieno ja kannatettava ajatus eikä itselleni ole mikään ongelma luovuttaa eteenpäin sellaisia tavaroita, joilla ei ole itselleni käyttöarvoa. Myönnän kuitenkin, etten ole todennäköisesti koskaan hankkinut itselleni mitään kierrätettyä. 

Käyttötavaralla on oma tarkoituksensa ja sellaisen olemassaolo puoltaa hyvin paikkansa. Mutta muu tavara liittyy pitkälti omiin mielikuviimme, ne edustavat jotain sellaista, joka on meille tärkeää eli ne ovat välineitä johonkin muuhun, eivät itsessään yleensä tärkeitä. Tärkeämpää ovat ne ajatukset, tunteet ja kokemukset, ehkä myös aatemaailmat, joita nuo esineet meille edustavat. Siksi on hyvä pohtia, tarvitsemmeko oikeasti noita tavaroita ja esineitä, riittäisivätkö ne mielikuvat ja muistot, joita sisällämme kannamme. Koska nehän kulkevat mukanamme tavaroista riippumatta. Sanon tämän vahvasti myös itselleni, koska kyllä jonkinlainen hamsteri itsessäni selvästi on. Alla oleva kuva ei ole kuitenkaan meiltä kotoa.

SEURAKUNTIEN YHDISTYMINEN - KRIISI VAI MAHDOLLISUUS?

1970-luvulla kävin koulua Kouvolan Lyseossa. Koulupäivä alkoi yleensä yhteisellä aamuhartaudella. Hartauden pitäjät vaihtelivat. Joinakin päivinä siitä vastasi koulun henkilökunta, joinakin kristillinen teinikilta. Muistan myös itse olleeni joskus mukana teinikillan aamuhartaudessa laulamassa takarivissä jotain hengelllistä laulua. Myös seurakunnan työntekijät kävivät siellä vuorollaan. Kovin vähän muistan mitään yksityiskohtia niistä, mutta syystä tai toisesta mieleeni on jäänyt hartaus, jonka piti pastori Juhani Natri. Hän oli ollut pitkään lähetystyössä Kiinassa. Lähes joka kerta hän kertoi jotain kokemuksistaan siellä. Yksi pastorin aamuhartauksista on jäänyt erityisesti mieleeni. Hän kertoi varmaan kaikille tutun tarinan kiinankielen sanasta, jota ei todellakaan muista, jolla on kaksi eri merkitystä. Toinen on kriisi ja toinen mahdollisuus. Samalla sanalla siis. Jotenkin se avasi nuoren miehen silmät ymmärtämään, että elämän haasteet ja vaikeiltakin tuntuvat asiat voivat sisältää aina mahdollisuuden myös johonkin hyvään. Tai vaikka ymmärrykseni ei vielä kunnolla avautunut, ajatuksia se kuitenkin herätti. Omaan elämääni en sitä silloin osannut soveltaa.

Mikaelin ja Vartiokylän seurakunnat yhdistyvät ensi vuoden alusta. Se on nyt niin sanotusti kirkossa kuulutettu eli virallinen päätös on tehty Kirkkohallituksessa. Uuden seurakunnan nimeksi tulee Helsingin Mikaelin seurakunta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Vartiokylän seurakunta liitetään nykyiseen Mikaelin seurakuntaan. Käytännössä asia etenee niin, että kumpikin seurakunta lopetetaan ja perustetaan uusi, jonka nimeksi tulee Helsingin Mikaelin seurakunta. Nimeä mietittiin jonkun aikaa, mutta päädyttiin lopulta kyseiseen. Syy yhdistymiseen on puhtaasti taloudellinen. Seurakuntien talous on valitettavasti viime vuodet mennyt kovaa vauhtia alaspäin. Helsingin evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärä putosi viime vuonna alle 50 prosentin. Itä-Helsingissä se on vielä pienempi. Tuleva Mikaelin seurakunta tulee olemaan Helsingin neljänneksi isoin, joten työkenttä on iso. Samalla resurssit ovat kuitenkin paremmat.

Yhdistymisasia on herättänyt monenlaisia kommentteja, keskusteluja, tunteiden purkauksia ja paljon muutakin. Huolenaiheet ovat pääasiassa liittyneet siihen, että erkaantuuko seurakunta ja sen työntekijät kauemmaksi seurakuntalaisista? Lisääkö isompi yksikkö etäisyyttä seurakuntalaisten arjen kysymyksiin? Uskoakseni näin ei tule tapahtumaan. Huolenaiheet on kuitenkin otettu tosissaan. Ensi vuoden valmisteluprosessi on meneillään. Tuleva organisaatiorakenne selviää ensi syksyn aikana. Uusi toimintakulttuuri ja siihen liittyvät kysymykset hahmottuvat pidemmällä aikavälillä. Seurakuntien työntekijöiden asennoituminen muutokseen on oman kokemukseni mukaan ollut valtaosin positiivisen puolella.

Millaisia ajatuksia alueen asukkailla on muutokseen liittyen? Seurakunta ei enää ole samalla lailla keskeinen tekijä suomalaisten arjessa ja juhlissa, kuin mitä se aikaisemmin on ollut. Tai toki se sitä edelleen on, mutta huomattavasti pienemmälle joukolle ihmisiä. Jumalanpalveluksissa käyvien joukko on aktiivinen, mutta pääosin vähälukuinen ja iäkäs. Kirkollisen kasteiden ja avioliittoon vihkimisten määrä on laskenut. Hautaan siunaamisten kohdalla ei vastaavaa laskua ole nähtävissä. 

Rippikoulun käyminen on edelleen hyvin suosittua, vaikka siinäkin on pientä laskua havaittavissa eikä se ole enää samalla lailla niin olennainen osa nuorisokulttuuria kuin ennen. Kasvatuksen puolella yhteistyö koulujen kanssa on edelleen merkittävää, ainakin omalla alueellamme. Seurakunnan rooli on toki muuttunut. Erilaisia hartauksia ja juhlia edelleen pidetään, mutta pääasiassa yhteistyö tapahtuu toisella tavoin kuin menneinä vuosina.

Pyydettyäni muutamaa henkilöä kuvaamaan seurakuntaa yhdellä adjektiivilla, useimmiten sana on ollut turvallinen tai jotakin sitä lähellä oleva. Se lieneekin sitä, mitä yleensä odotetaan. Kuulemani palaute muutenkin kertoo siitä, että ihmiset pääsääntöisesti kokevat tulevansa tervetulleiksi ja hyvin vastaanotetuiksi seurakunnan puolelta. Se on todennäköisesti myös yksi tärkeimmistä asioista, mitä tulevalta seurakunnalta odotetaan.

En väitä, että tuleva seurakuntien yhdistyminen on kriisi tai ainakin toivon, ettei se ole sitä, mutta olennaista on mielestäni se, että elämässä on aina ratkaisevaa, millaisen lähestymistavan valitsee asioihin. Harva asia on mustavalkoinen tai yksipuolinen. Aina on erilaisia näkökulmia. On oma valinta, mitä haluaa niistä painottaa. Tämän olen oppinut tai ainakin yrittänyt itse opetella. Näkemään toivon ja uusien mahdollisuuksien näkökulma. Ei keskittyä siihen, mistä voi joutua luopumaan, vaan siihen, mitä hyvää muutos voi mukanaan tuoda ja lähteä sitä tavoittelemaan ja tekemään työtä sen eteen. Vaikka myönnänkin, että iän myötä luopumisen teema tulee itselleni koko ajan merkittävämmäksi.

HYVÄNTAHTOISUUTTA PURSUAVAT IHMISET?

Kirjoitin jokin aikaa sitten aiheesta seurakunta työyhteisönä. Jatkan tällä kertaa sitä sivuavasta teemasta.

Muistan kauan aikaa sitten nuorena miehenä, kun olin kesätöissä seurakunnassa. Olin ollut seurakuntanuori, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun pääsin tutustumaan työntekijöiden yhteisöön. Paljon myönteisiä ja tärkeitä kokemuksia tuohon ajanjaksoon liittyy, mutta myös joitain yllätyksiä. Niistä suurimpana se, kun työntekijäkokouksessa joku läsnäolijoista korotti voimakkaasti ja ärtyneesti ääntään. Muistan olleeni hämmästynyt ja myös pettynyt. Eihän noin voi käyttäytyä seurakunnan työntekijä! Myöhemmin vastaavaa tapahtui myös harjoittelupaikassani. Silloin en enää ollut samalla tavoin yllättynyt. Sinisilmäisyys oli muuttunut inhimillisyyden ymmärtämiseksi.

Samankaltaisia käsityksiä ja ennakko-odotuksia on varmasti monella muullakin. Ajatellaan helposti, että seurakunnan työntekijät ovat ihmisiä, jotka pursuavat hyväntahtoisuutta ja lempeyttä. Joilla ei ole koskaan huonoja päiviä tai ainakin he osaavat ne hyvin peittää. Voi olla, että mielikuvat painottuvat jälkimmäisen suuntaan.

Tämä tulee vastaan usein myös seurakuntaharjoitteluaan suorittavien opiskelijoiden kohdalla. Monella on epävarmuus ja mielessään kysymyksiä siitä, olenko tarpeeksi uskovainen ja uskonko oikealla tavalla voidakseni tulla seurakunnan työntekijäksi. Millaista käyttäytymistä minulta edellytetään? Ymmärrän sen hyvin omaa taustaani ja kokemuksiani vasten. Uskon, että useimpien, ellei jopa kaikkien kohdalla on harjoittelujakson edetessä tullut helpotuksen huokauksia. Minä kelpaan juuri tällaisena, ei tarvitse olla yhteen sen enempää uskovaisempi tai hartaampi ihminen.

Sama ilmiö tulee vastaan saapaskurssille ilmoittautuneiden kohdalla, tosin paljon harvemmin. Monilla on seurakuntatausta ja siksi ainakin heillä on melko hyvä käsitys siitä, millainen toimintaympäristö seurakunta ja myös saapastoiminta on. Ne, jotka tulevat täysin tämän ulkopuolelta, ovat korkeintaan käyneet oman rippikoulunsa, pohtivat enemmän näitä kysymyksiä. Täytyykö minun olla jollakin lailla uskovainen, jotta voin tulla mukaan saapastoimintaan ja jopa löytää sieltä oman paikkani? Ja mitä lähipiirini ajattelee, jos liityn mukaan tällaiseen porukkaan?

Kaikki perustuu taustalla oleviin vahvasti yksilöllisiin kokemuksiin, mielikuviin ja ennakkoluuloihin. Niiden kautta jokainen muovaa käsityksensä. Aika usealla on suppeita ja värittyneitä kokemuksia seurakunnan toiminnasta ja se vaikuttaa myöhemmän elämän asennoitumiseen, vaikka henkilön paikkakunta vaihtuisikin. Tosiasia on kuitenkin se, että Suomen seurakunnat ovat kovin monennäköisiä. Liian monennäköisiä, voisi joku todeta. Yleinen ja ymmärrettävä johtopäätös voi monella olla se, että koska minulla on kehno kokemus jonkin tietyn seurakunnan toiminnasta, niin oletan samanlaista olevan joka puolella Suomea. Tätä asennoitumista kuvaa hyvin se, että kun Päivi Räsänen lausuu julkisuudessa jotakin, se tulkitaan olevan koko kirkon ja sen seurakuntien kanta. Se ei todellakaan pidä paikkaansa. Suomi on niin kulttuurisesti kuin uskonnollisesti hyvin monivivahteinen maa. Rohkaisen haastamaan omia ennakkoluulojaan myös tässä tapauksessa.

Pääsiäisen ja joulun aikoihin, toki myös muulloinkin, tulee mietittyä myös sitä, mitä itselleni merkitsevät sanat usko ja toivo. Nuorena noin 15-vuotiaana koin hyvin vahvan uskoontulon kokemuksen. Niin vahvan, että se muutti elämäni ja tulevaisuuteni. Koin sellaista hyväksyntää ja rakkautta, jota oli kaivannut koko sen astisen elämäni.

Löysin seurakunnan nuorista itselleni yhteisön, jossa oli paljon hyvää. Aikaa myöten huomasin kuitenkin myös sellaista, joka sai oloni ahdistuneeksi. Viidesläisyyden eli paikkakunnalla vallinneen herätysliikkeen ajatukset siitä, miten usko pitää elää todeksi, miten on käyttäydyttävä, jotta lunastaisi paikan hyväksyttyjen joukossa, koin kovin vaativaksi. Ja ehkä sen vuoksi tunsin jääväni nuorten sisäpiirin ulkopuolelle. 

Helsinkiin opiskelemaan muuttaminen oli ratkaisevan tärkeä kokemus omista uskonnollisista kahleista vapautumisen suhteen. Harjoittelujakso Rotterdamin merimieskirkolla viimeisteli tuon prosessin.

Niinkuin ikääntymiseen yleensä kuuluu, ajatukset elämästä ja maailmasta muuttuvat ainakin jollakin tavalla. Kutsun sitä kehittymiseksi. Yhä vähemmän annan painoarvoa uskon prinsiipeille ja oikeaoppisuuden kriteereille, ne ovat tulleet toissijaisiksi. Usko on riisuutunut kaikesta ylimääräisestä ja oikeastaan muuttunut enemmänkin toivoksi. Ehkä minussa on tänä päivänä hivenen körttiläistä. Mene ja tiedä.

Jotakin samanlaista toivon myös muiden löytävän. Keskittyvän olennaiseen. Kiinnittävän huomiota kaikkeen siihen hyvään, mitä usko on maailmassa aikaansaanut sen sijaan, että painottaisimme niitä inhimillisyyden rajuja negatiivisia puolia, joita myös kirkon toiminnasta voidaan löytää. Kyse on tietoisesta näkökulman valinnasta. Onko pyrkimys kohti hyvää, katseen suuntaaminen pimeydestä valoon olennaisempaa kuin huomion kiinnittäminen epäonnistumisiin ja asioiden negatiivisiin puoliin?

ONKO VOIMAHARJOITTELUSSA MITÄÄN JÄRKEÄ?

Olen nyt harrastanut kuntosalia tai oikeastaan enemmänkin voimaharjoittelua 35 vuotta. Nuorena urheilin monipuolisesti, niinkuin nuoret yleensäkin tekevät tai ainakin tekivät minun nuoruudessani. Yleisurheilu oli niistä ykkösjuttu. Hiihdin ja pelasin myös jalkapalloa. Loukkaantumisten johdosta lajivalikoima on sen jälkeen supistunut kovin pieneksi. Kuntosaliharjoittelu on sellainen, jota tietyin rajoituksin olen pystynyt ja edelleen pystyn harrastamaan. Se on kovin tärkeä osa hyvinvointiani.

Voimaharjoittelun hyödyistä etenkin vanhenevalle väestölle on viime aikoina ollut esillä paljon sitä puoltavia asiantuntijalausuntoja ja tutkimustuloksia. Voimaharjoittelu on erittäin suositeltavaa, se voi antaa paljon lisävuosia ja pitää yllä liikkumiskykyä myös myöhäisillä vuosilla. Näin väitetään.

Kuten olen monesti todennut, jokaisen on löydettävä se itselleen mielekäs ja motivoiva tapa harrastaa sitä, mitä kukin mahdollisesti on itselleen valinnut. Se on avainjuttu. Kopioimalla muita tai tekemällä kirjaimellisesti niinkuin joku ”asiantuntija” neuvoo, voi käydä helposti niin, että harrastuksesta katoaa pian maku.

Itse en pidä sellaisesta tavasta treenata, jossa annan ilmavirran tai painovoiman tehdä liikkeitä puolestani. Teen isohkoilla (?) painoilla sarjat yleensä loppuun saakka, tai ainakin melkein. Treenin pitää tuntua treenillä. Välillä jää se viimeinen toisto tekemättä enkä siitä kanna yleensä suurta syyllisyyttä, varsinkin kun en tähtää mihinkään kilpailuihin. 

Olkapäiden ja polvien nivelrikkojen vuoksi liikesarjani ovat jonkin verran rajoittuneet. Jalkakyykky ei oikein onnistu eritoten olkapäiden vuoksi, niin erikoiselta kuin se ehkä kuulostaakin. En nimittäin pysty pitämään tankoa niskan takana enkä kunnolla edes rinnan päällä etukyykkyä tehden. Toki polvetkaan eivät jalkakyykystä pidä. Maastavedossa polvet ja myös alaselkä pistävät vastaan tai oikeammin kipeytyvät sen verran, että teen maastavetoa vain silloin tällöin. Tavallista penkkipunnerrusta leveällä otteella en ole kyennyt olkapäiden takia tekemään lainkaan kymmeneen vuoteen. Onneksi kapea versio kuitenkin on mahdollinen.

Olen treenannut pitkään kolmijakoisella ohjelmalla eli yhtenä päivänä jalat, toisena vetoliikkeet eli selkä ja hauikset ja kolmantena päivänä ojentajat (ja rinta). Käytännössä treenikertoja tulee normiviikolla kolme. Loma, tiiviit työpäivät, leirit yms. muuttavat tietysti peruskuviota. Välillä tulee viikon tai jopa kahdenkin tauko. Hyvin harvoin pidempään.

Jotkut, varsinkin nuoremmat miespuoliset, ovat kyselleet treenipainojeni perään. No, eihän niistä ole hirveästi kertomista, vaikka toki kaikki on suhteellista.  Nuorempana kyykkymaksimi taisi olla 160 kiloa, ei sen enempää. Nelikymppisenä maastavedin parhaimmillani 190 kg, ei siis sekään mikään kummoinen tulos. Penkkipunnerruksessa 53-vuotiaana, silloin kun vielä pystyin tekemään normipenkkiä, sain ylös 130 kg. Jalkaprässissä olen tehnyt parhaimmillani sarjan 340 kilolla. Viimeisen vuoden olen pyrkinyt tekemään jalkaprässistä vielä tehokkaamman päästämällä prässin pari senttiä alemmaksi, sen vielä polveni kestävät. Viime viikolla tein kutosen 330 kilolla. 350 kilolla menisi tällä hetkellä varmaan pari-kolme toistoa. 

Kapea penkkipunnerrus on viime aikoina lähtenyt sujumaan vähän paremmin. Pari päivää sitten tein ykkösen 120 kilolla. Siihen olen kovin tyytyväinen, varsinkin kun se on selvästi raskaampi tapa penkkipunnertaa kuin perusversio leveämmällä otteella. 63-vuotiaalle se on mielestäni ihan kelpo tulos. Noudatan myös harjoittelussa ”old school”-tyyliä eli pyrin tekemään liikesarjat puhtaasti. Siinä on kyse myös siitä, etteivät kroppa hajoaisi enempää.

Kuten edeltävästä voi huomata, tykkään mitata lihaskuntoani levypainojen määrällä. Jos jossain alkaa tulla takapakkia, mikä on varsinkin iän myötä todennäköistä, kiinnitän huomioni johonkin muuhun. Sellaiseen, jonka avulla voin ylläpitää motivaatiotani. Tarkkailen myös sykettäni, sen avulla voin myös seurata, kuinka tehokas harjoittelukerta on ollut.

Vastatakseni otsikon kysymykseen, onko voimaharjoittelussa mitään järkeä, niin minun kohdallani on. Pystyn hyvin perustelemaan sen itselleni ja sitä paitsi pidän siitä kovasti. Se saa endorfiinitasot nousemaan miellyttävän korkealle. Tämä on minun tapani treenata. Variaatioita niin saliharjoittelusta kuin mistä tahansa muustakin on lukemattomia. Löytäköön kukin omansa.

SEURAKUNTA TYÖPAIKKANA

Aloitin Mikaelin, entisen Mellunkylän, seurakunnan palveluksessa yli 36 vuotta sitten. Pitkä matka, vaikka aika onkin nopeasti sujunut. Olen kuitenkin ehtinyt jotakin muutakin työurallani tekemään. Vuoden tuosta ajasta olin virkavapaalla Tuusulan kunnassa sosiaalitoimessa. Nimikkeeni oli tuolloin vs. sosiaalitarkkaaja.

Aikaisemmin olen työskennellyt Kouvolan kaupungilla, Kouvolan siivouksessa, Kymin sellutehtaalla, Kouvolan ja Vantaankosken seurakunnissa ja Arabian tehtaalla. Muutaman kuukauden tein muun työn ohessa siivoushommia ja pari keikkaa heitin myös vartiointiliikkeessä. Olin lisäksi yhden päivän Alkon puolella kassalla, mutta siitä en tykännyt. Monenlaisista työtehtävistä on siis kokemusta, tosin useimmat työsuhteista olivat lyhytaikaisia.

Millainen työnantaja on seurakunta ja millaista on seurakuntatyö? No, työtä se on yhtä lailla kuin jokin muukin, vaikka silloin tällöin joku nuori onkin kysynyt, että saako tuosta oikein palkkaakin?  No, kyllä sitä palkaksi voi kutsua. Monia samoja elementtejä on kuin missä tahansa työssä, toisaalta paljon myös erityisominaisuuksia. Kyse on toisaalta hengellisestä työstä ja samalla ainakin nuorisotyön puolella työn sisältö on monelta osin sen kaltaista kuin nuorisotyössä yleensäkin. Oma erityisalani saapastoiminta keskittyy nuorten auttamiseen ja tukemiseen.

Muistan, kun opiskelukaverini tuli töihin silloiseen Mellunkylän seurakuntaan, oli muistaakseni vuoden verran, ja irtisanoutui sen jälkeen. Hänen kokemuksensa oli se, että seurakunnassa ei ollut mahdollisuutta kunnolla keskittyä tiettyyn työtehtävään, niinkuin hän oli toivonut, vaan työ koostui hyvin monista eri palasista. Liian monista. 

Todellisuus on juuri tuon kaltainen. Tietty säännöllinen kokousrytmi toistuu, kuten kasvatuksen tiimin kokoukset, johtoryhmän palaverit yms. On suunnittelu- ja valmistelukokouksia tuleviin tapahtumiin, retkiin, leireihin, rippikouluihin, projekteihin, koulutusjuttuihin yms. liittyen. 

Rippikoulu on kirkkolain säätelemä vuosittain toteutuva iso kokonaisuus, joka koskee nuorisotyöntekijöiden ohella suurta joukkoa seurakunnan työntekijöistä. Rippikoulun suunnittelu alkaa jo edeltävän vuoden elokuussa, kun sovimme tulevien rippikoulujen vetäjät. Seuraavassa kuussa on edeltävien rippikoulujen päätös eli konfirmaatioiden aika. Nuo molemmat menevät siis päällekkäin eli seuraava alkaa, ennenkuin edellinen on loppunut. Rippikouluhaku on lokakuussa. Loppuvuonna laitamme tuleville rippikoululaisille viestiä siitä, mihin rippikouluun ovat päässeet. Samaan aikaa eli elo-syyskuussa alkaa kesän rippikoululaisille suunnattu isoskoulutus ja myös isoskoulutus kakkonen ja kolmonen kokeneimmille nuorille. Vuodenvaihteen jälkeen maaliskuussa on rippikoulujen aloitustapahtuma, josta alkaa tiiviimpi, leirejä edeltävä rippikoulukohtainen toiminta. Eli rippikoulu ja siihen liittyvät asiat ovat ympäri vuoden läsnä seurakuntatyössä.

On lisäksi messuja, niiden suunnitteluja ja harjoituksia, erilaisia hartauksia, monenlaisia työryhmiä, osa säännöllisesti kokoontuvia, osa projektiluonteisia. Nuorisotyö, rippikoulutyö, isoskoulutus, nuorisokahvila, saapastoiminta (sisältäen päivystysten ja festareiden lisäksi toimintaan valmentavan koulutuksen). Koulutyö, yhteistyöryhmät, opiskelijoiden ohjaaminen, työyhteisökokoukset jne. Eikä voi unohtaa monenlaista byrokratiaa, laskujen hoitamista jne.

Onko se hyvä vai huono asia, että työ on iso palapeli, on tyystin yksilöllinen näkemys. Itse olen kokenut, että on ollut mukavaa, kun saa tehdä monenlaisia työtehtäviä. Työhön tulee sitä kautta riittävästi vaihtelua. Harva päivä on samanlainen kuin edelliset. Lisäksi työssä, ainakin omassani, on ollut paljon tilaa käyttää omia vahvuuksia ja vaikuttaa työn sisältöön. 

Toinen puoli asiasta on se, että lukemattomat ajatukset tekemättömistä ja keskeneräisistä töistä tai edessä olevista haasteista pyörivät jatkuvasta mielessä. Iän myötä olen havainnut, kuinka jokainen tekemätön asia vie tilaa ja energiaa jostain muusta. Se tuo mukanaan väsymystä, jaksamattomuutta ja ajoittain valitettavasti myös toivottomuutta. On vaikeaa nähdä elämää tulevien haasteiden takaa. Toisaalta jokainen valmiiksi saatu työtehtävä tuo oloon keveyttä ja helpottunutta mieltä, aivan kuin selästä olisi pudonnut iso taakka pois. 

Olen suurimman osan aikaa kokenut, että kyseessä on kutsumustyö. En itse aluksi hakeutunut tähän kovinkaan innoissani enkä kokenut, että tämä työ olisi oma juttuni, pikemminkin päinvastoin. Muutaman vuoden jälkeen ajatukseni kuitenkin muuttuivat ja sen jälkeen on vahvistunut kokemus siitä, että kohdalleni ei olisi voinut käydä paremmin. Olen päässyt tekemään merkityksellistä työtä, päässyt käyttämään vahvuuksiani monipuolisesti. Olen oppinut paljon elämästä ja itsestäni. Tähän ajanjaksoon sisältyy lukemattomia merkityksellisiä kohtaamisia ja suuri määrä tärkeitä, rakkaita ihmissuhteita.

Kirkkolain mukaan kirkon hengellisen työn viranhaltijoihin/työntekijöihin ei sovelleta työaikaa. Käytetään termiä työajaton työ. Työajattomia ovat ensinnäkin uskonnollisia toimituksia suorittavat viranhaltijat/työntekijät (papit ja kanttorit). Työajattomia ovat yleensä myös sellaiset julistus-, kasvatus-, opetus-, lähetys- ja diakoniatyötä tekevät viranhaltijat/työntekijät, joiden työajan käyttöä ei valvota ja jotka siten voivat itse päättää työajastaan. Heihin ei sovelleta työaikalakia eikä heidän työaikaansa määritellä tunteina ja minuutteina, mutta heille on määritelty vapaapäivät ja periaatteet vapaapäivien siirrosta. Työajattomia ovat myös joidenkin suurimpien seurakuntien tai seurakuntayhtymien ylin johto.

Työajaton työ on samalla sekä siunaus että kirous. Kummalle puolelle se kallistuu, riippuu jälleen henkilöstä ja hänen elämäntilanteestaan. Se antaa verraten hyvin vapautta suunnitella omaan kalenteriaan, edellyttäen, että muut työtehtävät tai työnantajan edellyttämät velvoitteet eivät sitä estä. Samalla se tarkoittaa sitä, että vapaapäiviä ja lomaa lukuunottamatta olet periaatteessa koko ajan työnantajan ja seurakuntalaisten tavoitettavissa. Se merkitsee myös väistämättä sitä, että työt seuraavat sinua koko ajan tavalla tai toisella.

Työ on seurakunnissa muuttunut työurani aikana huomattavasti professionaalisempaan suuntaan. Työtä leimaavat tarkat tavoitteet, suunnitelmat ja koko ajan kehittyvät toimintatavat. Vaikka edelleenkin työntekijällä on merkittävä mahdollisuus vaikuttaa omaan työhönsä ja toimintatapaansa, samanlainen ”sooloilu”,  johon joissakin seurakunnissa oli aikaisemmin mahdollisuus, ei enää onnistu. Työ on tänä päivänä vahvasti yhdessä tekemistä.

Millainen seurakunta on työyhteisönä? Niin kauan kuin työyhteisö koostuu ihmisistä ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, kaikki vuorovaikutukseen liittyvät kysymykset ja haasteet ovat läsnä. Seurakunta ei ole niistä millään lailla vapaa. Tiedän seurakuntia, joissa työilmapiiri on kovin kehno, jopa myrkyllinen ja toisaalta monta paikkaa, jossa asiat on erittäin hyvällä mallilla. Niinkuin missä tahansa työpaikassa. Itse olen ollut kovin tyytyväinen omaan työyhteisööni ja työtovereihin. Sillä on ollut ratkaiseva vaikutus myös omaan työmotivaatioon. 

Virkavapausvuoden jälkeen halusin palata takaisin seurakuntaan. Se kertoo siitä, että olen kokenut työn seurakunnassa mielekkääksi. En usko, että olisin missään muualla saanut samanlaista mahdollisuutta tehdä sen kaltaista työtä nuorten hyväksi kuin nykyisessä työpaikassa. En halua kuitenkaan varauksettomasti ylistää seurakuntaa työnantajana tai työpaikkana, koska se on vain oma kokemukseni. Tiedän monta toisennäköistä mielipidettä asiasta. Jokaisen täytyy itse tehdä omat johtopäätöksensä. Kaikessa on hyviä ja huonompia puolia. Toiset tykkää ja toiset ei.

MITEN NUORISO VOI KOULUTERVEYSKYSELYN MUKAAN?

Tutkailin viime vuonna tehdyn kouluterveyskyselyn tuloksi verrattuna aikaisempiin. Kyselyssä kartoitetaan sitä, miten nuoret kokevat oman elämänsä.

Kysely tehdään peruskoulun 8-9-luokkalaisille, lukion 1-2 -luokkalaisille ja ammattioppilaitosten opiskelijoille. Poimin tästä laajasta kyselystä muutamia mielestäni kiinnostavia kohtia.

YSTÄVYYS.  Kuinka moni nuorista kokee, ettei hänellä ole yhtään ystävää? Tämän suhteen ei ole mitään merkittäviä muutoksia tapahtunut vuosien kuluessa. Noin joka kymmenes nuori kokee, ettei hänellä ole ystäviä.

TYYTYVÄISYYS ELÄMÄÄN.  Kuinka moni nuorista kokee olevansa erittäin tyytyväinen elämäänsä? Yläasteikäisten ja ammattikoululaisten kohdalla tyytyväisyys on koko Suomen keskiarvona noussut. Lukion osalta on tapahtunut pientä laskua. Helsingissä tulos on kaikkien kyselyyn osallistuneiden kohdalla laskusuuntainen.

ALKOHOLIN KÄYTTÖ. Kuten on yleisessä tiedossa, nuorten alkoholinkäyttö on laskenut jo pitkään. Jossakin tutkimuksessa tosin todettiin, että lasku olisi pysähtynyt. Koko Suomen mittakaavassa raittiiden osuus peruskoulun 8-9-luokkalaisista on noussut vuodesta 2006 viime vuoteen 40%:sta 65%:iin. Lukiolaisilla on sama suuntaus luvuin 21%- 40%. Myös ammattioppilaitoksissa opiskelevilla on edetty samalla lailla 15%-34%. Ja aivan verrannolliset ovat Helsingin luvut: 8-9-luokkalaiset 40%-70%, lukiolaiset 18%-37% ja ammattioppilaitoksissa olevat 14%-40%.

Myös niiden osuus, jotka juovat viikoittain, on selvästi laskenut kaikissa ryhmissä, sekä valtakunnallisella tasolla että myös Helsingin osalta.

KANNABIS. Niiden määrä, jotka kertovat kokeilleensa kannabista yhden kerran, on valtakunnallisella tasolla noussut jonkin verran lukiolaisten (7%-9%) ja huomattavasti 8-9-luokkalaisten (3%-6%) kohdalla. Ammattikoululaisten kohdalla luku on säilynyt samalla tasolla 10%:ssa.

Helsingissä ammattioppilaitoksissa opiskelevista 21% kertoo kokeilleensa kerran. Luku on pysynyt samana. Lukiolaisten (11%-17%) ja 8-9-luokkalaisten (5%-7,5%) osalta on tapahtunut kasvua.

KOHTALAINEN TAI VAIKEA AHDISTUNEISUUS. Tässä kysytään sitä, että oletko kokenut kohtalaista tai vaikeaa ahdistusta kahden viime viikon aikana. Tulokset ovat nousseet kaikissa kohderyhmissä sekä valtakunnallisella tasolla että myös Helsingin osalta. Tätä on kyselty vasta vuodesta 2013 alkaen. Lukemat vaihtelevat välillä 5,1- 9,5%

KOKEE TERVEYDENTILANSA KESKINKERTAISEKSI TAI HUONOKSI.  Koetulla terveydellä tarkoitetaan vastaajan itse ilmaisemaa kokemusta omasta yleisestä terveydentilastaan. Vastaajan ilmaisema koettu terveydentila tiivistää kokemuksia terveyden eri puolista; fyysisestä, psyykkisestä ja sosiaalisesta. Tätä on kyselty vuodesta 2006. Tässä on tapahtunut vastauksissa suurin muutos sekä koko Suomen tasolla että myös Helsingissä. Eniten kiinnitti huomiota helsinkiläisten tyttöjen tilanne. Ammattioppilaitosten kohdalla muutos on 22%:sta 42%:iin. Lukiolaisissa tytöissä 21%:sta 29%:iin ja 8-9-luokkalaissa 21%:sta 37%:iin.

Mitä näistä tuloksista sitten pitäisi ajatella? Helsingin ja muun Suomen tuloksissa ei ole pääasiassa ratkaisevia eroja. Ainoat erot liittyvät kannabiksen kokeiluun ja omaan terveydentilaan. Kannabiksen kokeilu on helsinkiläisillä ammattioppilaitosten ja lukioiden opiskelijoilla lähes tuplasti yleisempää kuin muualla. 

Omaa terveydentilaa koskevaa kysymyksen kohdalla varsinkin helsinkiläisten tyttöjen tilanne on selvästi muuttunut huonompaan päin. Samansuuntaista, toki lievempää huononemista on tapahtunut ahdistuneisuuden kohdalla. Mistä nämä muutokset kertovat ja mistä mahdollisesti johtuvat? 

Kysely on tehty korona-aikaan, joten sillä voi olla oma vaikutuksensa. Jo nyt tiedetään, että pandemia on lisännyt mielenterveyden ongelmia sekä aikuisväestön että nuorten kohdalla. Maailma on muuttunut nuorille monilta osin vaativammaksi opiskelun, työpaikan, tulevaisuuden ja myös ulkonäkövaatimusten suhteen. Isoja paineita kasautuu nuorten niskaan. Sosiaalinen media vielä korostaa näitä. Moni kokee riittämättömyyttä näiden paineiden edessä. 

Viime vuosina on tapahtunut nuorten esikuvien avautumista jaksamiseen ja mielenterveyteen liittyvistä kysymyksistä. Se on todennäköisesti laskenut rimaa ja antanut luvan myös nuorille ilmaista omia tuntemuksiaan elämän haasteiden keskellä. Toisaalta se on voinut aikaansaada tarpeen toimia idolinsa tavoin eli nimittämään huonoa oloaan pahemmaksi kuin mitä se todellisuudessa onkaan. Mene ja tiedä. Joka tapauksessa ikuisuuskysymykseltä tuntuva huoli nuorten mielenterveyspalveluiden tilasta ei tule ainakaan vähenemään tulevina vuosina. Valitettavasti.

HYVINVOINTIELÄMÄ

Kautta historian ihminen on mahdollisuuksiensa mukaan pyrkinyt tekemään hyviä valintoja oman hyvinvointinsa eteen. Kirjoitin mahdollisuuksien mukaan, sillä vaikka jokainen haluaisi elää hyvin, ei sen toteuttaminen ole kaikille helppoa. Tosin se riippuu siitä, miten määrittelee hyvän elämän. 

Luulen, että aika moni katsoo sen edellyttävän jossain määrin taloudellisia resursseja eli voidakseen viettää hyvän elämän pitää olla mahdollisuus hyvään asuntoon, harrastuksiin, ulkomaan matkoihin jne. Siitä kohtaa segregaatio nostaa päätään. Taloudellisesti heikommin pärjäävien mahdollisuudet eivät ole samalla tasolla rikkaampien kanssa. Esimerkiksi perusterveydenhuolto, vaikka onkin meillä tasokasta, ei anna jokamiehelle samanlaisia mahdollisuuksia käyttää erikoislääketieteen osaamista kuin mitä vauraammalla väestönosalla on mahdollista. 

Hyvään elämään katsotaan kuuluvan myös terveelliset elämäntavat. Se tarkoittaa yleensä aktiivista kuntoilua, suositusten mukaista ruokavaliota, alkoholin käytön ja tupakoinnin minimointia yms. Lisäksi henkisen hyvinvoinnin kannalta tulee olla riittävä läheisverkosto ja toimivat vuorovaikutussuhteet. Elämän ja oman roolin merkityksellisyyden kokemukset ovat myös olennaisia.

Alituisesti tulee uutta tietoa siitä, mitä hyvän elämän tulee sisältää, miten esimerkiksi elää terveellisesti ja laadukkaasti mahdollisimman pitkään. Se on sinänsä hyvä. Itsekin pyrin päivittämään tietoni ja tekemään hyviä tai ainakin hyväksi kokemiani valintoja. Tosin se ei ole aina helppoa, koska tutkimustieto on toisinaan ristiriitaista, kuten myös omat tarpeeni.

Ainakin kolme erilaista näkökulmaa tulee tästä aiheesta mieleeni. Ensinnäkin olen aika-ajoin havahtunut pohtimaan sitä, että ovatko kunnostaan huolehtiminen, syömisen tarkkailu, riittävä yöuni ja muut terveelliset elämäntavat vain välineitä johonkin muuhun, kuten pitkään ja laadukkaaseen elämään vai voisivatko ne itsessään tuottaa nautintoa, olla itsessään hyvän olon lähteitä. Kuntosalilla aloittelevat kysyvät usein, miten pitäisi treenata, jotta se olisi tehokasta ja hyödyllistä? Teknisiä neuvoja voin antaa ja kertoa erilaisista treenitavoista. Korostan kuitenkin aina sitä, että lopulta jokaisen on löydettävä itselleen sopiva, mielekäs ja motivoiva treenitapa. Se pätee kyllä koko elämään. Väkisin syntyy harvoin mitään hyvää eikä ainakaan mitään kestävää.  Kukaan ei jaksa kiduttaa itseään loputtomasti, ainakaan jos siihen ei liity samalla jotain riittävän palkitsevaa. Itse olen harrastanut voimailua ja kuntosalitreenaamista 35 vuotta enkä ole vielä kyllästynyt. Olkapäät ja polvet ovat rikki, mutta ei se silti saa katumaan tämän harrastuksen aloittamista. Kuten totesin, olennaista on löytää itselleen toimiva ja palkitseva tapa treenata, mikä tahansa harrastus kyseessä onkin. Motivaatio voi löytyä tuloskehityksestä, endorfiinin tuomasta hyvän olon tunteesta, itselleen asettamien tavoitteiden toteutumisesta, hyvästä omatunnosta tai mistä vain.

Toinen näkökulma, liittyen myös edelliseen, johtaa tuttuun problematiikkaan: kumpi on tärkeämpää, matka vai määränpää? Tästä on keskusteltu jopa kyllästymiseen asti. Itse ajattelen, että se riippuu asiasta, mutta mielestäni päämäärä on jotakin tulevaisuudelta toivottavaa. Se ei ole läsnä tässä ja nyt muuten kuin tavoitteen näkökulmasta. Tiedän valitettavan monta tapausta, joissa henkilö on tehnyt paljon suunnitelmia tulevaisuutensa osalta tyyliin, että sitten kun pääsen eläkkeelle, niin teen sitä ja tätä ja että enää ei ole montaa vuotta siihen. Valitettavasti osalla ne tavoitteet ovat jääneet toteutumatta joko sairastumisen tai jopa yllättävän menehtymisen vuoksi. Se on surullista, sillä ainakin ulkopuolisen silmin näyttää siltä, että elämä on ollut pääasiassa tavoitteiden toteutumisen odottamista. Turhaan, voisin sanoa. Koska huominen on kaikille tuntematon, ei kannata laskea sen varaan ainakaan koko hyvinvointiaan ja elämästään nauttimista.

Toisaalta se, että on päämäärä, tavoitteita ja yleensäkin mieluisaa odotettavaa, voi tehdä elämästä mielekkään. Silloin jaksaa hankalampienkin aikojen läpi. Ehkä kyse onkin molempien asioiden yhdistämisestä. Sekä siitä, että osaa elää tässä päivässä, tehdä asioita, jotka tekevät itselle hyvää ja motivoivat elämään, ja toisaalta että on asioita, joita odotella, tavoitella ja joita kohti edetä.  

Kolmas näkökulma liittyy siihen, että kuka määrittelee, millainen elämä on hyvä? Se on joka tapauksessa aina subjektiivinen kokemus, sitä ei kukaan ulkopuolinen voi sanottaa omien kriteeriensä pohjalta. Jos inhoat kuntoilua ja mieluummin vietät aikaasi kotisohvalla elokuvia katsellen tai digitaalisten pelien maailmaan uppoutuen, siitä nauttien, voiko joku väittää, ettei elämäsi ole hyvää. Koska olemme yksilöitä, ovat myös ajatuksemme ja tavoitteemme yksilöllisiä, ja hyvä näin. Se on ainoa keino saavuttaa sellainen elämäntila, jossa voi kokea voivansa hyvin. 

Vaikka kirjoitukseni käsittelee elämää hyvinvoinnin näkökulmasta, on tärkeä muistaa se, että yhtä arvokas ja ainutkertainen on myös sellainen elämä, joka ei syystä tai toisesta täytä kenenkään kriteereitä hyvinvoinnin näkökulmasta, ei edes henkilön omasta mielestä. Elämän arvokkuus on silti kiistaton. Silloin elämää joutuu todennäköisesti tarkastelemaan erilaisesta näkökulmasta. Etsiä  hyvinvoinnin elementtejä elämän pienistä hetkistä. Niistä, jotka saavat hymyn karehtimaan kasvoillasi. Niistä hetkistä, jolloin koit olevasi tärkeä ja tarpeellinen jollekin. Kauniista auringon nousuista ja -laskuista. Valkoisten, puhtaiden hankien hiljaisuudesta. Keväästä. Kesän odotuksesta. Ja ehkä reggae-musiikista.