Olen nyt harrastanut kuntosalia tai oikeastaan enemmänkin voimaharjoittelua 35 vuotta. Nuorena urheilin monipuolisesti, niinkuin nuoret yleensäkin tekevät tai ainakin tekivät minun nuoruudessani. Yleisurheilu oli niistä ykkösjuttu. Hiihdin ja pelasin myös jalkapalloa. Loukkaantumisten johdosta lajivalikoima on sen jälkeen supistunut kovin pieneksi. Kuntosaliharjoittelu on sellainen, jota tietyin rajoituksin olen pystynyt ja edelleen pystyn harrastamaan. Se on kovin tärkeä osa hyvinvointiani.
Voimaharjoittelun hyödyistä etenkin vanhenevalle väestölle on viime aikoina ollut esillä paljon sitä puoltavia asiantuntijalausuntoja ja tutkimustuloksia. Voimaharjoittelu on erittäin suositeltavaa, se voi antaa paljon lisävuosia ja pitää yllä liikkumiskykyä myös myöhäisillä vuosilla. Näin väitetään.
Kuten olen monesti todennut, jokaisen on löydettävä se itselleen mielekäs ja motivoiva tapa harrastaa sitä, mitä kukin mahdollisesti on itselleen valinnut. Se on avainjuttu. Kopioimalla muita tai tekemällä kirjaimellisesti niinkuin joku ”asiantuntija” neuvoo, voi käydä helposti niin, että harrastuksesta katoaa pian maku.
Itse en pidä sellaisesta tavasta treenata, jossa annan ilmavirran tai painovoiman tehdä liikkeitä puolestani. Teen isohkoilla (?) painoilla sarjat yleensä loppuun saakka, tai ainakin melkein. Treenin pitää tuntua treenillä. Välillä jää se viimeinen toisto tekemättä enkä siitä kanna yleensä suurta syyllisyyttä, varsinkin kun en tähtää mihinkään kilpailuihin.
Olkapäiden ja polvien nivelrikkojen vuoksi liikesarjani ovat jonkin verran rajoittuneet. Jalkakyykky ei oikein onnistu eritoten olkapäiden vuoksi, niin erikoiselta kuin se ehkä kuulostaakin. En nimittäin pysty pitämään tankoa niskan takana enkä kunnolla edes rinnan päällä etukyykkyä tehden. Toki polvetkaan eivät jalkakyykystä pidä. Maastavedossa polvet ja myös alaselkä pistävät vastaan tai oikeammin kipeytyvät sen verran, että teen maastavetoa vain silloin tällöin. Tavallista penkkipunnerrusta leveällä otteella en ole kyennyt olkapäiden takia tekemään lainkaan kymmeneen vuoteen. Onneksi kapea versio kuitenkin on mahdollinen.
Olen treenannut pitkään kolmijakoisella ohjelmalla eli yhtenä päivänä jalat, toisena vetoliikkeet eli selkä ja hauikset ja kolmantena päivänä ojentajat (ja rinta). Käytännössä treenikertoja tulee normiviikolla kolme. Loma, tiiviit työpäivät, leirit yms. muuttavat tietysti peruskuviota. Välillä tulee viikon tai jopa kahdenkin tauko. Hyvin harvoin pidempään.
Jotkut, varsinkin nuoremmat miespuoliset, ovat kyselleet treenipainojeni perään. No, eihän niistä ole hirveästi kertomista, vaikka toki kaikki on suhteellista. Nuorempana kyykkymaksimi taisi olla 160 kiloa, ei sen enempää. Nelikymppisenä maastavedin parhaimmillani 190 kg, ei siis sekään mikään kummoinen tulos. Penkkipunnerruksessa 53-vuotiaana, silloin kun vielä pystyin tekemään normipenkkiä, sain ylös 130 kg. Jalkaprässissä olen tehnyt parhaimmillani sarjan 340 kilolla. Viimeisen vuoden olen pyrkinyt tekemään jalkaprässistä vielä tehokkaamman päästämällä prässin pari senttiä alemmaksi, sen vielä polveni kestävät. Viime viikolla tein kutosen 330 kilolla. 350 kilolla menisi tällä hetkellä varmaan pari-kolme toistoa.
Kapea penkkipunnerrus on viime aikoina lähtenyt sujumaan vähän paremmin. Pari päivää sitten tein ykkösen 120 kilolla. Siihen olen kovin tyytyväinen, varsinkin kun se on selvästi raskaampi tapa penkkipunnertaa kuin perusversio leveämmällä otteella. 63-vuotiaalle se on mielestäni ihan kelpo tulos. Noudatan myös harjoittelussa ”old school”-tyyliä eli pyrin tekemään liikesarjat puhtaasti. Siinä on kyse myös siitä, etteivät kroppa hajoaisi enempää.
Kuten edeltävästä voi huomata, tykkään mitata lihaskuntoani levypainojen määrällä. Jos jossain alkaa tulla takapakkia, mikä on varsinkin iän myötä todennäköistä, kiinnitän huomioni johonkin muuhun. Sellaiseen, jonka avulla voin ylläpitää motivaatiotani. Tarkkailen myös sykettäni, sen avulla voin myös seurata, kuinka tehokas harjoittelukerta on ollut.
Vastatakseni otsikon kysymykseen, onko voimaharjoittelussa mitään järkeä, niin minun kohdallani on. Pystyn hyvin perustelemaan sen itselleni ja sitä paitsi pidän siitä kovasti. Se saa endorfiinitasot nousemaan miellyttävän korkealle. Tämä on minun tapani treenata. Variaatioita niin saliharjoittelusta kuin mistä tahansa muustakin on lukemattomia. Löytäköön kukin omansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti