Kirjoitin jokin aikaa sitten aiheesta seurakunta työyhteisönä. Jatkan tällä kertaa sitä sivuavasta teemasta.
Muistan kauan aikaa sitten nuorena miehenä, kun olin kesätöissä seurakunnassa. Olin ollut seurakuntanuori, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun pääsin tutustumaan työntekijöiden yhteisöön. Paljon myönteisiä ja tärkeitä kokemuksia tuohon ajanjaksoon liittyy, mutta myös joitain yllätyksiä. Niistä suurimpana se, kun työntekijäkokouksessa joku läsnäolijoista korotti voimakkaasti ja ärtyneesti ääntään. Muistan olleeni hämmästynyt ja myös pettynyt. Eihän noin voi käyttäytyä seurakunnan työntekijä! Myöhemmin vastaavaa tapahtui myös harjoittelupaikassani. Silloin en enää ollut samalla tavoin yllättynyt. Sinisilmäisyys oli muuttunut inhimillisyyden ymmärtämiseksi.
Samankaltaisia käsityksiä ja ennakko-odotuksia on varmasti monella muullakin. Ajatellaan helposti, että seurakunnan työntekijät ovat ihmisiä, jotka pursuavat hyväntahtoisuutta ja lempeyttä. Joilla ei ole koskaan huonoja päiviä tai ainakin he osaavat ne hyvin peittää. Voi olla, että mielikuvat painottuvat jälkimmäisen suuntaan.
Tämä tulee vastaan usein myös seurakuntaharjoitteluaan suorittavien opiskelijoiden kohdalla. Monella on epävarmuus ja mielessään kysymyksiä siitä, olenko tarpeeksi uskovainen ja uskonko oikealla tavalla voidakseni tulla seurakunnan työntekijäksi. Millaista käyttäytymistä minulta edellytetään? Ymmärrän sen hyvin omaa taustaani ja kokemuksiani vasten. Uskon, että useimpien, ellei jopa kaikkien kohdalla on harjoittelujakson edetessä tullut helpotuksen huokauksia. Minä kelpaan juuri tällaisena, ei tarvitse olla yhteen sen enempää uskovaisempi tai hartaampi ihminen.
Sama ilmiö tulee vastaan saapaskurssille ilmoittautuneiden kohdalla, tosin paljon harvemmin. Monilla on seurakuntatausta ja siksi ainakin heillä on melko hyvä käsitys siitä, millainen toimintaympäristö seurakunta ja myös saapastoiminta on. Ne, jotka tulevat täysin tämän ulkopuolelta, ovat korkeintaan käyneet oman rippikoulunsa, pohtivat enemmän näitä kysymyksiä. Täytyykö minun olla jollakin lailla uskovainen, jotta voin tulla mukaan saapastoimintaan ja jopa löytää sieltä oman paikkani? Ja mitä lähipiirini ajattelee, jos liityn mukaan tällaiseen porukkaan?
Kaikki perustuu taustalla oleviin vahvasti yksilöllisiin kokemuksiin, mielikuviin ja ennakkoluuloihin. Niiden kautta jokainen muovaa käsityksensä. Aika usealla on suppeita ja värittyneitä kokemuksia seurakunnan toiminnasta ja se vaikuttaa myöhemmän elämän asennoitumiseen, vaikka henkilön paikkakunta vaihtuisikin. Tosiasia on kuitenkin se, että Suomen seurakunnat ovat kovin monennäköisiä. Liian monennäköisiä, voisi joku todeta. Yleinen ja ymmärrettävä johtopäätös voi monella olla se, että koska minulla on kehno kokemus jonkin tietyn seurakunnan toiminnasta, niin oletan samanlaista olevan joka puolella Suomea. Tätä asennoitumista kuvaa hyvin se, että kun Päivi Räsänen lausuu julkisuudessa jotakin, se tulkitaan olevan koko kirkon ja sen seurakuntien kanta. Se ei todellakaan pidä paikkaansa. Suomi on niin kulttuurisesti kuin uskonnollisesti hyvin monivivahteinen maa. Rohkaisen haastamaan omia ennakkoluulojaan myös tässä tapauksessa.
Pääsiäisen ja joulun aikoihin, toki myös muulloinkin, tulee mietittyä myös sitä, mitä itselleni merkitsevät sanat usko ja toivo. Nuorena noin 15-vuotiaana koin hyvin vahvan uskoontulon kokemuksen. Niin vahvan, että se muutti elämäni ja tulevaisuuteni. Koin sellaista hyväksyntää ja rakkautta, jota oli kaivannut koko sen astisen elämäni.
Löysin seurakunnan nuorista itselleni yhteisön, jossa oli paljon hyvää. Aikaa myöten huomasin kuitenkin myös sellaista, joka sai oloni ahdistuneeksi. Viidesläisyyden eli paikkakunnalla vallinneen herätysliikkeen ajatukset siitä, miten usko pitää elää todeksi, miten on käyttäydyttävä, jotta lunastaisi paikan hyväksyttyjen joukossa, koin kovin vaativaksi. Ja ehkä sen vuoksi tunsin jääväni nuorten sisäpiirin ulkopuolelle.
Helsinkiin opiskelemaan muuttaminen oli ratkaisevan tärkeä kokemus omista uskonnollisista kahleista vapautumisen suhteen. Harjoittelujakso Rotterdamin merimieskirkolla viimeisteli tuon prosessin.
Niinkuin ikääntymiseen yleensä kuuluu, ajatukset elämästä ja maailmasta muuttuvat ainakin jollakin tavalla. Kutsun sitä kehittymiseksi. Yhä vähemmän annan painoarvoa uskon prinsiipeille ja oikeaoppisuuden kriteereille, ne ovat tulleet toissijaisiksi. Usko on riisuutunut kaikesta ylimääräisestä ja oikeastaan muuttunut enemmänkin toivoksi. Ehkä minussa on tänä päivänä hivenen körttiläistä. Mene ja tiedä.
Jotakin samanlaista toivon myös muiden löytävän. Keskittyvän olennaiseen. Kiinnittävän huomiota kaikkeen siihen hyvään, mitä usko on maailmassa aikaansaanut sen sijaan, että painottaisimme niitä inhimillisyyden rajuja negatiivisia puolia, joita myös kirkon toiminnasta voidaan löytää. Kyse on tietoisesta näkökulman valinnasta. Onko pyrkimys kohti hyvää, katseen suuntaaminen pimeydestä valoon olennaisempaa kuin huomion kiinnittäminen epäonnistumisiin ja asioiden negatiivisiin puoliin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti