Addiktion vallassa

Viime viikkoina olen ollut valtavan makeishimon vallassa. Lähes päivittäin olen syönyt kolmesta neljään pussia makeisia. Vaikka olen hyvin tiedostanut sen epäterveellisyyden ja useimmiten potenut huonoa omaatuntoa jälkikäteen, on sama toistunut seuraavana päivänä. On tuntunut ylivoimaiselta päästä kierteestä eroon. Toisaalta onneksi tiedän kokemuksesta, että vaikeudestaan huolimatta se on mahdollista.

Riippuvuus eli addiktio on pakonomainen tarve harjoittaa jotakin toimintoa tai kokea tietynlainen tunnetila. Riippuvuuden vaikutus elämään vaihtelee hyödyllisestä ja elämää ylläpitävästä terveestä riippuvuudesta haitalliseen riippuvuussairauteen.

Monille meistä syntyy riippuvuussuhteita. Ne voivat muodostua tavaraan, aineisiin, alkoholiin, ihmissuhteisiin, luoja ties mihin. Vaikka niiden vaarallisuuden suhteen voidaan erotella myönteiset haitallisista, on kaikkien taustalla samankaltainen mekanismi. Jostakin asiasta tulee ihmiselle niin tärkeä, että hän kokee sen olevan oman hyvinvointinsa kannalta välttämätöntä. Riippuvuus voi olla fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista. Usein nämä kaikki voivat olla yhdessä. Tupakointi on siitä hyvä esimerkki. Siihen syntyy sekä fyysinen että psyykkinen riippuvuus. Lisäksi se usein on olennainen osa käyttäytymistä tietyissä sosiaalisissa tilanteissa.

Monesti ajatellaan, että addiktio on pelkästään kielteinen asia. No, se riippuu keneltä kysyy. Asia ei kuitenkaan ole ihan niin mustavalkoinen kuin miltä se voi vaikuttaa. Riippuvuus liikunnasta, vapaaehtoistyöstä, hyväntekeväisyydestä, sosiaalisista suhteista. Ne ovat esimerkkejä myönteisistä riippuvuuksista, niin kauan kuin ne pysyvät kohtuudessa, eivät vahingoita yksilön tai muiden hyvinvointia eivätkä hallitse ihmisen käyttäytymistä ylitse muiden tärkeiden asioiden. Sosiaalisen median ulkopuolella elävä (kyllä, sellaisiakin ihmisiä on) voisi todeta somen käytön olevan pahemman luokan riippuvuus, joka on vallannut lähes koko maailman.











Jossain vaiheessa puhuttiin paljon läheisriippuvuudesta. Olemme jokainen jossain määrin riippuvaisia toisistamme. Läheisriippuvuudessa on kuitenkin kyse ilmiöstä, jossa ihminen on pakonomaisen riippuvainen muista ihmisistä ja asioista. Se on lapsuudessa omaksuttu tapa karttaa hylätyksi tulemista hakemalla turvaa ja hyväksyntää ulkopuolelta. Riippuvainen ei ole saanut lapsuudessaan riittävästi hoivaa, rakkautta tai mahdollisuutta näyttää tunteitaan, vaan hän on oppinut hankkimaan hyvää oloa auttamalla ja huolehtimalla muista.

Riippuvuus voi olla myös yhteydessä elämän merkitykselliseksi kokemiseen. Ihminen kokee toteuttavansa omaa tehtävänsä ihmisenä ja haluaa siksi panostaa siihen paljon, jonkun mielestä ehkä liikaakin. Jossain tilanteessa voi olla kyse ns. auttajan syndroomasta, jolloin toisten auttamisen tärkein motiivi (usein tiedostamaton) on itsensä hoitaminen, oman heikkoutensa paikkaaminen muiden kustannuksella. Monesti kyse on silloin samasta ilmiöstä kuin läheisriippuvuudessa. Se ei ole tervettä riippuvuutta ja on myös eettisesti väärin autettavaa kohtaan. Jos riippuvuus on sellainen, josta on syystä tai toisesta tarpeen päästä eroon, on siihen olemassa monenlaisia keinoja.  Silloin kannattaa ottaa yhteyttä kasvatus-, sosiaali- tai terveydenhuollon ammatti-ihmiseen. Apua varmasti löytyy.

Joku voi ajatella, että riippuvuus on merkki heikkoudesta. Jokin asia ohjaa ihmisen käyttäytymistä, niin ettei hän halua tai jopa kykene elämään ilman sitä. Joku toinen voi ajatella sen merkitsevän inhimillisyyttä. Olemme jokainen kaukana täydellisyydestä ja se tekee meistä ihmisiä, kukaan ei ole oikeasti toista parempi siinä mielessä. Toisaalta pyrimme kohti parempaa ja siinä epäonnistuminen voi olla vaikeaa kestää. Uskon, että meillä useimmilla on asioita, joita ilman emme halua elää tai ainakin koemme elämän vajaaksi niiden puuttuessa. Onko sitten kyse riippuvuudesta vai jostakin muusta. Joskus rajan vetäminen voi olla vaikeaa.

Ei valtaa vihalle

Viime viikonlopun järkyttävät tapahtumat Turussa saivat koko kansan pois tolaltaan. Emme ole enää lintukoto, jos sitä olemme enää pitkään aikaan olleet. Pahan käsi on ulottunut tänne asti.

Tietämättä vielä lopullisesti teon motiiveja, on itse tapahtuma järkyttävä. Onhan meillä toki historiassamme lähimuistissa kouluampumiset, mutta liittyminen osaksi terrorismin maailmanlaajuista tapahtumaketjua on itsessään ainutkertaista ja peruuttamatonta. Tästä ei ole enää paluuta entiseen.

Tällainen nostaa tunteet pintaan. Viattomien ihmisten tappaminen on äärimmäinen teko ja siksi se saa myös ihmisten ääritunteet esille. Suru, viha, pettymys, pelko, järkytys. Kuinka hiuskarvan varassa elämämme lopulta onkaan.

Vaikka olen yrittänyt välttää somen kommentteja asiasta, en ole siinä täysin onnistunut. Se vihan määrä, mikä sieltä huokuu, on vielä ymmärrettävää, mutta sen kohdistuminen sellaisiin ihmisiin ja ihmisryhmiin, joilla ei ole mitään tekemistä asian suhteen, on surullista. Se saa minut häpeämään suomalaisuuttani, tai jopa myös ihmisyyttäni.

Meillä on oikeus kaikkiin tunteisiimme. Ei ole olemassa sellaisia tunteita, jotka olisivat vääriä. Tunteethan eivät ole itse valikoituja, ne tulevat ja menevät. Se on inhimillistä. Aivan toinen asia on se, kuinka annamme niiden ohjata toimintaamme. Emmehän ole pelkkiä tunneorganismeja, vaan meille on aikojen saatossa kehittynyt myös huomattava järjenkäyttökapasiteetti. Tunne ja ajattelu ovat kaksi eri asiaa, vaikka niillä onkin selkeä keskinäinen yhteys useissa päätöksissä, joita elämässämme teemme. Aikuisen ihmisen erottaa lapsesta se, että aikuinen osaa käyttää järkeään, ajatella loogisesti ja rationaalisesti. Hän voi tuntea syvästi, mutta silti pohtia, mikä olisi hyvä tapa ilmaista asia ja mahdollisesti viedä sitä eteenpäin.

Vihalle ei tulisi antaa valtaa. Sitä voi syystäkin tuntea, mutta mikä on se tapa, joka johtaisi meidät kohti hyvää eikä pahaa? Viha lisää vihaa, sen jokainen ymmärtää. Pahan kierre syntyy helposti ja sehän on terrorisminkin tarkoitus. Emme saa lähteä siihen mukaan. En ainakaan itse ole siihen valmis.

Maailmassa tulee aina olemaan ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta valmiita purkamaan pahaa oloaan teoilla, jotka suurimmalle osalle ihmiskuntaa ovat kauhistuttavia. Olen varmasti naiivi, mutta ajattelen edelleen, että ainoa järkevä tapa on vastata pahaan hyvällä. Meidän tulisi pyrkiä sellaisen yhteiskunnan ja maailman rakentamiseen, jossa ihmisillä olisi riittävän hyvä olla, jossa pahoinvointia ei tarvitsisi tuoda julki näin äärimmäisillä tavoilla. Ihmisillä tulisi olla mahdollisuus tulla kuulluiksi ja ymmärretyiksi ilman väkivaltaa tai sen uhkaa.

Vuoropuhelu Suomessa on tällä hetkellä niin vastakkain asettelun leimaamaa, että yhteistä näkemystä voi olla työlästä löytää. Ainakaan, jos siihen ei löydy tahtoa kaikilta osapuolilta. Se, että riitelemme keskenämme ja lietsomme vihaa, ei johda kenenkään elämää parempaa kohti. Pahoinvointi ja jakautuminen vain lisääntyy. Nyt kysytään kaikilta ymmärrystä ja halua rakentaa Suomesta meille kaikille entistä parempi yhteiskunta, jossa on tilaa monenlaisille eri tavoilla ajatteleville ja eläville ihmisille. Se ei onnistu helposti eikä nopeasti, mutta nyt on ryhdyttävä siihen.

Kaikella on aikansa, niin sanotaan jo Saarnaajan kirjassa. Nyt on surun, toipumisen ja toistemme tukena olemisen hetki. Kun pääsemme siitä eteenpäin, on ryhdyttävä tekemään asioita, jotka edistävät rauhaa ja turvallisuutta maassamme.

Kuulokekansa

Viimeksi matkustaessani metrolla keskustaan jäin pohtimaan ilmiötä, joka nykyään on aivan arkipäivää. Valtaosa matkustajista istui kännykkä kädessään ja kuulokkeet korvillaan. Niin nuoret kuin vanhemmatkin olivat lähes kuin samasta puusta veistettyjä. Sama ilmiö näkyy myös kuntosalilla. Kovin monet treenaavat kuulokkeet korvilla. Ensimäinen mielikuva itselleni on se, että jokainen haluaa vetäytyä sisäiseen maailmaansa ja välttyä kohtaamasta muita. Kännykkä ja kuulokkeet antavat vetäytymiseen ja muiden välttelyyn hyvän luvan. Ehkä kyse on kuitenkin myös jostakin muusta.

Maailma on muuttunut. Sosiaalinen media koukuttaa, mutta useat kuuntelevat myös musiikkia. Musiikin tarjonta on kasvanut ja ennen kaikkea muuttanut muotoaan. Enää ei osteta cd-levyjä samaan malliin kuin vielä muutama vuosi sitten. Musiikkia kuunnellaan Spotifyn, Apple Musicin tai vastaavan kautta. Oman nuoruuteni LP-levyt ja kasetit ovat jo muinaishistoriaa. Paitsi, että älppärit ovat tulleet takaisin. Erikoinen retrotempaus. Tosin asialle vihkiintyneet väittävät, että musiikki on silloin aidompaa eikä niin kliinistä kuin esim. cd-levyjen kautta.

Musiikilla on ollut suuri merkitys ihmisten elämässä varmaankin lähes koko ihmiskunnan historian ajan. Se koskettaa ihmistä syvemmältä kuin sanat. Se saa suoraan yhteyden ihmisen tunnekeskukseen. Musiikilla on usein myös tärkeä symboliarvo joko historian kautta tai ihmisen itse luomana johonkin muistoon tai kokemukseen liittyen.

Nuorille musiikki on erityisen merkityksellinen omien tuntojen purkamiseen, mielialojen ja ajatusten selkiyttämiseen ja tunnelman luomiseen. Sen huomaa hyvin ripareilla. Veisujen suosio ja yhdessä laulamisen into kertovat siitä.

Itselläni musiikki, varsinkin instrumentaalinen, vie sielun matkalle tuntemattomaan, joka kerta erilaiselle, vaikka musiikki olisi sama. Liekö kyse oman mielikuvituksen voimasta tai herkkyydestä reagoida  musiikkiin ja visualisoida se.

Musiikkia käytettään myös terapiassa. Itse asiassa musiikkiterapia on erittäin toimivaksi todettu. Se on jo pitkään ollut tärkeä kuntoutus- ja hoitomuoto, jossa käytetään musiikin eri elementtejä vuorovaikutuksen keskeisenä välineenä yksilöllisesti asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Sitä voidaan käyttää sekä kokonaishoidon osana muiden hoitomuotojen rinnalla että pääasiallisena hoitomuotona. Musiikkiterapialla voidaan saavuttaa myönteisiä tuloksia sekä fyysisten että psyykkisten oireiden ja sairauksien hoidossa. Musiikkiterapia soveltuu lapsille, nuorille, aikuisille ja vanhuksille.

Musiikkiterapiassa asiakkaalta ei edellytetä musiikillisia taitoja. Musiikki on väline, ei itsetarkoitus. Musiikkiterapian menetelmiä ovat mm. musiikin kuuntelu, laulaminen, soittaminen, improvisointi, liikkuminen musiikin mukaan, laulujen tekeminen, musiikkimaalaus ja fysioakustinen

Musiikissa on paljon mahdollisuuksia. Musiikki aktivoi alitajuista, tiedostamatonta mielenmaisemaa. Sen keinoin voidaan sekä paljastaa että parantaa. Musiikin avulla voi käsitellä vaikeitakin asioita turvallisesti, symbolisen etäisyyden päässä. Musiikki saa aikaan vuorovaikutusta, se antaa esteettisiä kokemuksia ja tuottaa mielihyvää. Musiikilla on myös todettu olevan fysiologisia vaikutuksia. Sen avulla voidaan stimuloida tai rauhoittaa. Musiikkia käytetään hyväksi myös kivun hoidossa.

Eräs kurssikavereistani suoritti opiskeluun liittyvän harjoittelujaksonsa musiikkiterapiassa ja innostui siitä niin paljon, että jatkoi valmistuttuaan opiskeluaan musiikkiterapian parissa. Siitä tulikin hänelle elämänura.

Muistan kyllä omasta nuoruudestani, kuinka musiikki, varsinkin kitarapohjainen, oli tärkeää opetellessani itse soittamaan. Samoja levyjä tuli kuunneltua lukemattomia kertoja. Varsinkin Hurraganesin levyt olivat kovassa käytössä Beatlesin ohella.

Tämän päivän musiikissa on paljon sellaisia piirteitä, jotka eivät aukea itselleni. En saa siitä otetta enkä useimmiten pääse minkäänlaiselle sielunmatkalle. Aidoilla instrumenteilla soitettu musiikki on arvoasteikollani korkealla. Toisaalta olen alkanut ymmärtää myös tietokoneen avulla tehtyä musiikkia. Tämän päivän tekniikka mahdollista musiikin tekemisen myös niille, jota eivät itse hallitse mitään musiikki-instrumentteja. 

Vaikka en ymmärrä tai koe ambitioita kaikkeen tämän päivän musiikkia kohtaan, en silti väheksy millään lailla sen korvaamatonta merkitystä niille, joita se koskettaa tavalla tai toisella. Se auttaa irtautumaan arkipäivän haasteista ja stressitiloista, Se voi varmasti olla myös väline parantumiseen tai vaikeista hetkistä selviytymiseen, ainakin jos sen rinnalla on mahdollisuus jakaa asioita luotettavan ihmisen kanssa.

Evankeliumia kansalle

Ilosanoma. Sitähän sana evankeliumi merkitsee. Samasta sanasta nousevat termit evankelioiminen ja evankelista. Ne liitetään usein herätyskristillisyyteen tai ns. vapaisiin suuntiin, kuten helluntaiseurakuntiin tai vapaakirkkoon. Helposti käy, niinkuin mielestäni on tapahtunut, että sana yksipuolistuu ja saa monien mielissä negatiivisen sisällön. Useimmat meistä kiertävät kaukaa evankelioivan henkilön. Valitettavan usein evankeliointiin liittyy myös kovin mustavalkoinen ajattelu ja asettuminen tuomarin rooliin. Kuitenkin ilosanoman tulisi näkyä kristityssä rakkauden ilmentymänä, arvostuksena kaikkea elämää kohtaan. Kunnioituksena muita ihmisiä ja heidän ainutkertaisuuteen ja arvoaan kohtaan. Elämä on Jumalan luomaa.

Evankelioimisen eli ilosanoman eteenpäin viemisen tulisi mielestäni tapahtua ennen kaikkea sen ilon ja rauhan kautta, jota rakkaus meissä synnyttää. Kun ilosanoma on totta ihmisen elämässä, on se tuhatkertaisesti vaikuttavampaa ja todellisempaa kuin loppumaton ja sisällyksetön sanojen virta tai muiden yläpuolelle asettuminen. Kätten evankeliumin eli toisten hyväksi toimimisen ja auttamisen tulisi nousta sydämestä. Se ei saa olla pakotettua eikä väline johonkin muuhun. Näin itse ajattelen ja koen vahvasti. Puheita ja sanoja maailmassa riittää yllin kyllin.

Kirkon diakoniatyö on ilosanoman vaikutusta, samoin saapastoiminta ja moni muu. Kyse ei ole kuitenkaan siitä, että evankeliumin tulisi olla vain seurakunnan organisoimaa ja vastaamaa toimintaa. Jokaisen kristityn tehtävä, sanoisin jopa halu, on olla toiselle lähimmäinen. Sillä en kuitenkaan tarkoita väkisin ja pakotettuna tapahtuvaa toisten huomioon ottamista arjen elämässä.

Toki meillä jokaisella on omat vahvuutemme tai jos sanotaan kirkollisella kielellä, armolahjamme. Jollakin on puhumisen lahja, jollakin tekemisen ja auttamisen. Joku on musiikillisesti taitava, joku osaa läsnäolemisen taidon muita paremmin. Kaikki ovat yhtä arvokkaita.

Muistan omasta nuoruudestani, kuinka se, että liityin mukaan seurakunnan toimintaan, oli vasta ensimmäinen askel. Seuraavaksi edellytettiin, että olet valmis viemään ilosanomaa eteenpäin ensisijaisesti perinteisellä tavalla eli evankelioimalla. Olit kunnon kristitty vasta todistaessasi suullisesti asiasta. Näin jälkikäteen täytyy todeta, että olipa kovin kapeakatseista ja ymmärtämätöntä toimintaa! Sillä tehtiin paljon hallaa sekä ilosanomalle että minulle. Ymmärrän sen perustuneen tietylle uskontulkinnalle ja vaikea siitä on laittaa ketään edesvastuuseen, ei ainakaan niitä seurakuntanuoria. Joka tapauksessa se lienee aikaansaanut monelle ikuisen allergian kaikkea seurakunnallista toimintaa kohtaan. Joitakin se on jopa traumatisoinut. Surullista.

Seurakuntien jäsenmäärät ovat laskenet laskemistaan. Jos haluamme pitää kiinni seurakuntalaisistamme, on ilosanoman oikeasti oltava ilosanoma. Vapauttava. Rakastava.