sunnuntai 30. lokakuuta 2022

MIKAELIN SEURAKUNNAN HISTORIIKIN HERÄTTÄMIÄ AJATUKSIA

Lueskelin juuri ilmestynyttä Helsingin Mikaelin seurakunnan historiikkia. Kirja on nimeltään ”Yhdessä ja yhteisöllisesti Itä-Helsingissä”. Yli neljänkymmenen vuoden historia oli yritetty saada kansien väliin ja ihan hyvin siinä onkin onnistuttu. 

En ole vielä ehtinyt lukea koko kirjaa ajatuksella, enemmänkin olen selaillut pysähtyen joihinkin kohtiin.


Jos haluan olla kriittinen, kirjassa on jonkin verran asiavirheitä yksityiskohdissa. Se ei sinänsä vaikuta kokonaiskuvaan. Virheitä en laita kirjoittajan piikkiin, vaan niiden, jotka ovat tietoja ilmoittaneet. Virheet ovat tuskin tahallisia, enemmänkin syntyneet siitä, että haastateltavien antamat tiedot eivät ole olleet tietoja, vaan käsityksiä asioiden kulusta. Ne eivät ole aina vastanneet todellisuutta eikä tietojen todenperäisyyttä ole lähdetty varmistamaan.


Historian tutkijoiden mukaan historia ei ole jono muuttumattomia tosiasioita, vaan niistä rakennettuja kuvauksia. Historiaa tulkitaan nykyhetkestä käsin ja usein tarkoitushakuisesti. 

Myös ihmisten muistikuvat asioista ovat usein erilaisia johtuen yksilöllisistä tulkinnoista, painotuksista ja tarpeista. Se, mitä ihminen muistaa, rakentaa hänen minuuttaan. Muisti muokkaa menneisyyttä vastaamaan käsitystä, joka ihmisellä itsestään ja tapahtumista on.


Edellä mainitut ajatukset historian tulkinnasta käyvät hyvin todeksi kirjaa lukiessani. Kirjassa on haastateltu työntekijöitä ja monessa kohdin huomaan, että oma käsitykseni asioiden kulusta ei aina vastaa sitä, mikä jollakulla muulla on kirjan mukaan ollut. Jokainen katsoo asioita omasta näkökulmastaan ja vetää niiden pohjalta  johtopäätöksensä. Ihan sama ilmiö tulee eteen varmaan meille jokaiselle muistellessamme menneitä tapahtumia jonkun toisen kanssa.  Muistikuvat eivät ole välttämättä keskenään identtisiä ja jokainen on  kiinnittänyt huomioita eri asioihin. Se jo itsessään kertoo paljon ihmisestä ja hänen mielenkiinnon kohteistaan elämässä. Yleensä kiinnitetään huomioita niihin asioihin, jotka itselleen ovat tärkeitä.


Seurakunnan historiikki palauttaa mieleeni sen, että olen ollut monessa mukana ja myös vaikuttanut jollakin tavoin seurakunnan historiaan ja asioiden kulkuun. Toki olennaisin asia jää kirjan ulkopuolelle. Ihmisten kohtaamiset ja keskinäinen vuorovaikutus on sellainen. Kyse on kokemuksellisuudesta, jossa keskiössä ei ole se, mistä puhutaan, vaan mitä keskustelun aikana syntyy ja millaisia muistijälkiä se aikaan saa.  Sitä olisi aivan turha yrittää saada kirjan kansien väliin.


Historiikit paljastavat yleensä sen tosiasian, että muutos on pysyvää. Se kuuluu elämään. Joskus muutokset ovat pienempiä, joskus isompia. Kehitys kehittyy, niinkuin sanotaan. Tosin en ole lainkaan varma, että onko kaikki muutos kehitystä tai muutosta parempaan päin. Joskus muutokset syntyvät pakon sanelemina, eivät kehitystarpeen ohjaamina. Joka tapauksessa kaikella on aikansa, niinkuin Saarnaajan kirjassa todetaan. Nuoresta työntekijästä tulee jossain vaiheessa kokenut työntekijä ja jossain vaiheessa tulee eteen myös se tosiasia, että työelämä on jätettavä taakse ja siirryttävä seuraavaan elämänvaiheeseen. Se voi joskus yllättää, vaikka siihen olisi mielessään jollakin lailla valmistautunut.


Samalla on hyvä todeta, että menneisyys ei ole koskaan pelkästään menneisyyttä, vaan osa elämäämme, jotakin, jota kannamme mukanamme loppuun saakka. Muistot ovat arvokkaita riippumatta siitä, ovatko ne todenmukaisia vai enemmän mielemme jälkikäteen muokkaamia. Ne kertovat maailmankäsityksestämme ja minäkuvastamme. Myönnän auliisti, että sama koskee myös itseäni lukiessani ja kommentoidessani seurakunnan vasta ilmestynyttä historiikkia. 





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti