maanantai 26. syyskuuta 2022

TULEVAISUUDEN KIRKKO

Evankelis-luterilainen kirkko elää Suomessa tänä päivänä ennen kokemattomien haasteiden keskellä. Jäsenmäärän romahdus viimeisen kymmenen ja varsinkin viiden viime vuoden aikana on asettanut seurakunnat täysin uuden haasteen eteen. Taloudelliset haasteet ovat valtavia. Koska tulot ovat romahtaneet, on löydettävä keinoja tasapainottaa tilanne. Menojen karsiminen on väistämätöntä. Seurakuntien yhdistyminen on jo kaikille tuttu ilmiö, suuremmat yksiköt on yksi keino kohtuullistaa menoja. Valitettavasti se ei kuitenkaan tule pitkällä aikavälillä ratkaisemaan ongelmaa. Helsingin seurakuntayhtymä on äskettäin julkaisut tiedotteen, jossa se on kertonut suurista muutoksista. Osa yhtymän tarjoamista palveluista loppuu tai niitä supistetaan, osaan haetaan monipuolisuutta organisoimalla asiat uudella tavalla. Yhteisten palvelujen toimintakatetta leikataan seuraavan kolmen vuoden aikana 4,8 miljoonalla eurolla. Siihen sisältyy 45 henkilötyövuoden vähentäminen. Tilojen ja kiinteistöjen määrää suunnitellaan vähennettävän noin 40 000 kerrosneliömetriä vuoteen 2030 mennessä. Yhteensä noin 300 työntekijän tehtävänkuvassa, organisaatioyksimössä ja/tai palvelusuhteen ehdoissa tapahtuu muutoksia.

Yleinen näkemys ja myös pitkäaikainen kokemus siitä, että kirkko on turvallinen työnantaja, ei enää pidä paikkaansa ainakaan samalla tavoin kuin aikaisemmin. Palkkataso ei ole ollut koskaan kummoinen ainakaan perustason työntekijöille, mutta toisaalta varmuus siitä, että työt jatkuvat ja että voin rauhassa suunnitella tulevaisuuttani, on ollut monelle tärkeää. Merkityksellisintä on kuitenkin useimmille ollut mahdollisuus tehdä työtä, joka on oman kutsumuksen mukaista tai ainakin sellaista, minkä kokee tärkeäksi.


Mistä tämä suuri muutos johtuu? Näkökulmia on useita, yksikään niistä tuskin yksin selittää kaikkea.  Ensimmäinen väitteeni on, että kirkon hengellinen sanoma ei enää kosketa suomalaisia eikä ole tehnyt sitä pitkään aikaan. Toki on edelleen ihmisiä, jotka kokevat toisin. Valitettavasti se joukko on ollut jo pitkään vähenevä ja pääosin myös ikääntyvä.


Kirkon työtä toki edelleen arvostetaan. Kyselytutkimusten perusteella varsinkin pappien tekemät toimitukset, diakoniatyö, rippikoulut ja lasten parissa tehtävä työ ovat tärkeiksi koettuja. Jostain syystä näyttää kuitenkin puuttuvan ymmärrys siitä, että rahat toimintaan eivät tule suoraan Jumalalta, vaan ihmisiltä eli kirkollisveron kautta. Jos jokin koetaan tärkeäksi, miksi sitä ei kuitenkaan haluta itse tukea? Toki voi olla myös niin, että ajatellaan kirkon tekevän hyvää työtä, mutta koetaan, ettei se koske mitenkään minun elämääni.


Väitetään myös, että kirkko on etääntynyt suomalaisten todellisuudesta. Tosin tämän väitteen kuulin jo vuonna 1986 aloitessani työt silloisessa Mellunkylän seurakunnassa. Mitä se käytännössä tarkoittaa? Työntekijät ainakin elävät ihan samassa todellisuudessa kuin muutkin suomalaiset. Onko kyse enemmänkin siitä, että kirkon tekemä työ ei enää kosketa? No, kyllähän se koskettaa ainakin isoa joukkoa perheitä, joilla on pieniä lapsia tai rippikouluikäisiä. Se koskettaa myös suurta joukkoa hädänalaisessa elämäntilanteessa olevia, jotka saavat diakoniatyön avulla tukea selviytymiseensä. Myös ne, joita kirkko lähestyy merkittävien elämäntilanteiden yhteydessä toimitusten kautta, tuskin väittävät ettei kirkon tekemä työ ole arvokasta. Ehkä kyse onkin siitä, jonka jo aikaisemmin totesin, että kirkon tarjoama hengellinen sanoma ei löydä liittymäkohtaa suomalaisten omassa hengellisessä kokemus- tai ajatusmaailmassa. 


Kirkko on pyrkinyt tekemään asialle jotakin. On laadittu monenlaisia strategiamietintöjä vuosien mittaan. Valitettavasti en ole nähnyt niillä olevan mitään suurta merkitystä muutoin kuin menojen vähentämisen eli talouden turvaamisen näkökulmasta. Onko tälle kirkon alamäelle siis mitään tehtävissä? Suoraan sanottuna ajattelen, että tuskin. Kyse on yleisestä länsimaisesta kehityksestä, joka on jatkunut pitkään. 


No, tarkoittaako tämä sitä, että kirkon toiminta hiipuu hiipumistaan ja jää jossain vaiheessa pienen sisäpiirin toiminnaksi? Kirkolla tulee olemaan oma asemansa yhteiskunnassa vielä pitkään, mutta valitettavasti uskon niiden ihmisten joukon, jolle kirkko ja sen toiminta on merkittävässä roolissa elämässä, vähenevän huomattavasti. Jos olen tässä väärässä, en ole siitä lainkaan pahoillani.


Kun kirkko vähentää työntekijöitään, sen on myös pohdittava, mihin aikaisempaa vähemmät resurssit suunnataan. Kirkkolaki määrittelee, että seurakuntien pakolliset tehtävät ovat kirkolliset toimitukset eli kaste, hautajaiset ja avioliittoon vihkiminen. Lisäksi tulee hoitaa diakoniatyö ja  rippikoulu. Kaikesta muusta seurakunta voi itse päättää.


Toimitusten määrä on koko ajan vähentynyt lukuunottamatta hautajaisia, joita riittää jopa kasvavassa määrin. Ne tuskin tulevat loppumaan, ennenkuin ihmisten kuoleminen päättyy. Diakoniatyön tarve ei pienene, päinvastoin. Avun tarvitsijoita on enemmän kuin mihin kirkon resurssit riittävät.


No, miten käy rippikouluille? No, luulen että nekin hiipuvat, vaikka rippikoulujen merkitys onkin ollut pitkälti toimia eräänlaisena aikuistumiseen liittyvänä riittinä. Rippikoulujen tähänastinen suosio on ollut hyvin poikkeuksellista muihin maihin verrattuna. Olemme tehneet jotakin kovin hyvin, mutta ei sekään kanna loputtoman pitkälle. 


Vaikka väitänkin, ettei kirkon alamäelle ole paljon tehtävissä, on kuitenkin yksi asia, johon kirkon tulisi mielestäni satsata. Se on keskittyminen kaikessa työssä ja työmuodoissa merkityksellisiin kohtaamisiin. Kun ihminen kokee tulevansa oikeasti ja aidosti kohdatuksi, on se pysäyttävä ja mieleen jäävä syvä kokemus. Tänä päivänä kilpailu on avainsana menestymiseen. Kilpailumaailmassa kukin ajaa omaa etuaan. Kokemus siitä, että joku todella kuuntelee minua ja jopa ymmärtää, on harvinaista. Kirkon työntekijöiden ja myös useiden vapaaehtoisten valttina on kuuntelemisen ja kohtaamisen ammattitaito ja osaaminen. Siksi siihen tulee panostaa.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti