Minä ja muualta tulleet

Tiedän tämän aiheen olevan arka ja tunteita herättävä asia monelle. En kuitenkaan malta olla kertomatta omia ajatuksiani. Menee sitten syteen tai saveen.

Ymmärrän kovin hyvin monikulttuuristumisen herättämät tunteet. Monenlaisia pelkoja, ennakkoluuloja ja kenties myös omia kielteisiä kokemuksia lienee niillä, jotka asennoituvat Suomen vääjäämättä tapahtuneeseen muuttumiseen negatiivisesti tai ainakin varauksellisesti. En aio ottaa kantaa asiaan kokonaisuudessaan, koska tiedän sen olevan liian haasteellinen tehtävä itselleni. Sen sijaan voin kertoa, kuinka itse olen kokenut tilanteen.

Nuorena poikana pikkukaupungissa asuneena oli hyvin harvinainen ja ehkä myös vähän pelottava kokemus nähdä ihonväriltään erilaisia ihmisiä. Samalla siihen sisältyi myös uteliaisuutta ja varmasti jotain mystistäkin. Tunne johtui todennäköisesti omasta lukutaustastani.  Ahkerana kirjaston käyttäjänä seikkailuaiheiset romaanit olivat kiinnostavia ja niissä tapahtumat useimmiten sijoittuivat kauas Suomesta. Siksi koin jotain siitä mystisyydestä saapuvan lähemmäksi omaa elämääni vierasmaalaisten kautta.

Helsinkiin 1980-luvulla opiskelemaan muuttaneena törmäsin ulkomaalaistaustaisiin ihmisiin paljon useammin. Tai törmäsin on väärä termi, en tainnut juuri kenenkään kanssa olla tekemisissä, satuin vain näkemään kadulla. Ulkomaille suuntautuneiden matkojen myötä kiinnostus muita kulttuureita kohtaan kasvoi. Pohjois-Afrikkaan, Etelä- ja Pohjois-Amerikkaan sekä Karibialle matkustettuani opin ainakin jollain tasolla ymmärtämään eri tavoin ajattelevia ihmisiä ja heidän kulttuureitaan. Näin niissä paljon hyvää ja maailmankuvani laajeni ratkaisevasti niiden kokemusten myötä. Tasapuolisuuden nimissä on myönnettävä, että näin ja koin samalla myös sellaista, jota en voinut ymmärtää tai joka oli ainakin jossain määrin oman kokemustaustani tai arvojeni vastaista.

Kotonani kävi muutaman kerran eksoottisia vieraita, tuttuja tai tutun tuttuja,  pikavisiitillä, mutta sen enempää en ollut tekemisissä muista kulttuuritaustoista tulevien kanssa. Vasta paljon myöhemmin, kun maahanmuutto kasvoi, oli minun jo työstäni käsin otettava huomioon eri ihmisryhmien läsnäolo ja ryhdyttävä tekemään aktiivisemmin yhteistyötä. Se on kasvanut koko ajan ja olen kokenut asian pääasiassa myönteisenä ja opettavana. Toki hankaluuksia ja väärinymmärryksiä matkan varrelle osuu paljon. Monista ennakkoluuloistani olen joutunut, tai päässyt, luopumaan. Jotkut ovat ehkä liian sitkeästi syöpyneet sisälleni, mutta aika näyttää, kenties osa niistäkin voi hävitä ennen kuin aika minusta jättää.

Keskusteluissa tulee aika ajoin esille näkemys, että suomalaiset perinteet ja kulttuurimme ovat niin arvokkaita asioita, että niistä tule pitää kiinni. Olen siitä yhtä mieltä. On hyvä samalla muistaa, että kautta historian Suomi on ollut kovin heterogeenista aluetta. Näin on varsinkin eteläisen Suomen osalta. Vaikutteet sekä idästä, lännestä että keskisestä Euroopasta ovat olleet merkittäviä.

Miksi suhtaudun monikulttuuristumiseen pääasiassa myönteisesti? Syitä on useita. Kaikki niistä ovat henkilökohtaisia ja hyvin käytännön läheisiä. Ensinnäkin musiikki on itselleni edelleen tärkeä asia. Se koskettaa paljon syvemmältä kuin mikään muu omalla kohdallani. Muistan, kun kuuntelin Caracasin hotellissa Luis Miguelin hitaita latinoballadeita ja mukaansa tempaava merenque –musiikkia. Tai kun näin ihmisten tanssivan ravintolan pöydillä paikallisen suosikkiyhtyeen Un Solo Pueblon esiintyessä. Silloin syntyi rakkaus latinomusiikkiin ja toki myös karibialaisiin rytmeihin. Se on säilynyt siitä lähtien ja antaa iloa ja valoa syksyn pitkiin harmaisiin iltoihin, vaikka en säännöllisesti sitä kuuntelekaan. On hienoa, että nykyään ainakin Helsingin seudulla on muusikoita ja bändejä, joilla tämä musiikki on synnyinlahjana veressä. Ei tarvitse matkustaa maan ääriin sitä paikan päällä kuunnellakseen.

Olen aina tykännyt syömisestä, vaikka joku voisi pitää minua kovin ronkelina tai ruokarajoitteisena. No, sellainen toki olen, se myönnettäköön, mutta kyllä kansainvälisten ruokaravintoloiden tulo Suomeen on lisännyt huomattavasti kulinaristien riemua ja tyytyväisyyttä. Itsekin olen nauttinut kovasti erilaisista ruokailukokemuksista vaikkapa vain Kontulan ostarilla lounasaikaan syödessä.

Suomalaisesta kansanluonteesta on keskusteltu loputtomiin. Olemme hiljaisia, juroja ja synkkyyteen vaipuvia. Paitsi humalassa, jolloin meistä tulee sen lisäksi väkivaltaisia. No, tämä koskee vain pientä osaa meistä ja on kovin kärjistetysti sanottu, koska onhan meitä niin iso variaatio monenlaisilla luonteenpiirteillä varustettuja ihmisiä. On kuitenkin ollut avartava kokemus olla tekemisissä niin erilaisilla sosiaalisilla ominaisuuksilla ja vuorovaikutustavalla käyttäytyvien ulkomaalaistaustaisten

ihmisten kanssa. Se on opettanut itseäni katsomaan peiliin ja samalla antanut erilaisia näkökulmia elämään. Siitä olen kiitollinen.

Seurakunnan työntekijänä muistan erään keskustelun nuorisoasiankeskuksen islaminuskoisen työntekijän kanssa. Kävimme hyvässä hengessä uskontodialogia. Hän kyseli useasta eri asiasta kristittyjen mielipidettä ja huomasin vastaavani lähes kaikkeen, että se riippuu kristitystä. Meidän kirkkomme alle mahtuu ihmisiä ja näkemyksiä laidasta laitaan. Harvasta teemasta löytyy yhtä yhteistä käytännön tulkintaa. Hän kovasti hämmästeli asiaa pyöritellen samalla päätään. Jäin jälkikäteen pohtimaan meidän luterilaisen kirkkomme laaja-alaisuuden hyviä ja huonoja puolia.

Perhe- ja sukulaisuusrakkaus on myös asia, josta meillä olisi paljon opittavaa. Luulen, että se vaikuttaisi myös mielenterveysongelmiimme ja itsemurhalukuihin positiivisesti. Itselleni tosin sukulaisuusrakkaus on jäänyt vähälle. Varmaankin asia johtuu omasta perhepiiristäni oppimistani asenteista. Sukulaiset ovat hyvä asia, jos niitä ei tarvitse nähdä usein. Olen myös luonteeltani sellainen, että tarvitsen omaa tilaa enkä vapaa-ajalla ole välttämättä parhaita jutuniskijöitä tai seurustelu-upseereita. Samalla kuitenkin arvostan ja jopa ihailen sellaisia sukuja, jotka ehdoin tahdoin haluavat pitää yhteyttä keskenään vieläpä kokien sen itselleen tärkeäksi ja rakkaaksi asiaksi.

Monenlaisia ennakkoluuloja ja pelkoja liittyy maahanmuuttajien suureen määrän kasvuun. Huoli työpaikkojen menetyksestä, Suomen talouden alamäestä ja omien perinteisten ns. suomalaisten arvojen katoamisesta tai vähentymisestä ja muiden arvojen tilalle tulosta askarruttaa mieltä ja saa monesti aikaan myös vastareaktioita. Asioiden harkitseminen ja punnitseminen sen suhteen, mikä on meille, minulle ja muille, hyväksi ja mikä ei, on mielestäni tärkeää. Voimakkaat vastareaktiot ovat nekin ymmärrettäviä, vaikka eivät välttämättä hyväksyttäviä. Asia ei joka tapauksessa ole millään lailla mustavalkoinen. Hyvin perusteltuja ja argumentoituja näkemyksiä on sekä puolesta että vastaan.

Aina ei ole helppo ymmärtää ihmisten erilaista käyttäytymistä ja selittää sitä  kulttuuritaustoilla, ainakaan silloin kun ne aikaansaavat omassa elämässä hankaluuksia. Oman elämänpiirin ulkopuolella tapahtuvia asioita on helpompi sulattaa ja jopa hyväksyä. Lisäksi meille on tyypillistä tehdä johtopäätöksiä kokemistamme asioita, sehän on ihmiskunnan selviytymisen yksi peruspilareista. Päätään ei kannata takoa kiviseinään kovin monta kertaa oppiakseen, ettei se tee päälle hyvää. Jos itselläni on kokemus siitä, että tietynlaisista taustoista tulevat ihmiset ovat esim. epäluotettavia, teen helposti sellaisen johtopäätöksen, että se koskee kaikkia saman taustan omaavia. Se on ymmärrettävää, mutta samalla epäoikeudenmukaista jokaista uutta kohtaamaani henkilöä kohtaan

Kuinka valmis olen oppimaan uusia asioita, luopumaan ehkä joistakin ennakkoluuloistani ja käsityksistäni, antamaan tilaa ennen kaikkea ihmisyydelle, on mielestäni olennainen kysymys ja haaste. Jos haluan ottaa haasteen vastaan, todennäköisesti jään ihmisenä voittopuolelle. Uuden oppiminen on tuskin koskaan kenellekään tappio.

Maailma on pienentynyt huimasti muutaman viime vuosikymmenen aikana. Lapsuudessani ja nuoruudessani tuntui, että joka paikkaan oli suuret etäisyydet. Matkustaminen ja pelkästään tiedonkulku kesti järisyttävän paljon pidempään. Nykyään lähes kaikki tieto on saatavilla reaaliaikaan joka puolella maapalloa. Se millaista on elämä esimerkiksi Brasiliassa, on hyvin meidän tiedossamme, jos sitä tietoa vain haluamme. Ymmärrys muita kohtaan lienee tiedonvälityksen myötä kasvanut, jos ei samassa määrin, niin kuitenkin huomattavasti. Samalla kun olemme tietoisia yhteisistä haasteista tulevaisuutemme suhteen, tiedämme kuinka paljon on sellaisia asioita, jotka yhdistävät meitä kaikkia. Toki samalla myös erilaisuutemme voi korostua. Se mikä yhdistää joitakin, voi erottaa toisia. Lopulta avain siihen lukkoon, niin kuin kaikkeen muuhunkin, löytyy jokaisen sisimmästä ja asennoitumisesta elämään.

Elämme mullistusten ja suurien muutosten aikaa monessakin mielessä. Ajan kelloa emme saa kääntymään taaksepäin. Meidän on löydettävä hyvät, toimivat tavat edetä kohti valoisampaa ja rakentavaa suomalaista tulevaisuuden yhteiskuntaa. Se on joka tapauksessa erilainen kuin eilisen tai tämän päivän Suomi. Hyvän tulevaisuuden rakentaminen on tehtävä yhdessä, muuten haaste on liian suuri.