Olen 30 vuoden ajan vastannut Itä-Helsingin alueella tehtävästä Saapas-toiminnasta. Moni asia on tuona aikana muuttunut, onneksi suurin osa parempaan suuntaan. Nuorten pahoinvointi ei ole samalla tavalla näkyvää eikä niin yleistä kuin vielä 1980-luvulla. Päihteiden käyttö ja esim. katuväkivalta on selkeästi oman kokemukseni ja myös tilastojen mukaan vähentynyt. Suurin osa nuorista voi hyvin. Toisaalta nuorten ongelmat ovat muuttuneet. Henkinen pahoinvointi on yhä useamman nuoren elämässä arkipäivää. Avun saaminen kestää monelle liian kauan.
Yhteiskunnan arvojen koventumisen myötä kovin monelle on ihmetyksen paikka, kuinka joku viitsii vapaaehtoisesti toimia toisten hyväksi. Eritoten nuorten kohdalla hyvin usein tulee kummastuneita kommentteja, "kuinka te viitsitte tehdä tätä ilman mitää korvauksia! Oottekste ihan hulluja?"
Onneksi sellaisia aikuisia yhä edelleen löytyy, jota haluavat toimia nuorten hyväksi ja antaa oman panoksensa tämän maan tulevaisuudelle.
Seuraavassa erään vapaaehtoisen kommentti aiheeseen:
”Lähdin mukaan saapastoimintaan ystävän houkuttelemana, vaikka en ollut koskaan kuullutkaan koko toimintamuodosta. Omassa elämässäni oli kuitenkin juuri sopivanlainen paikka jollekin uudelle, joten lähdin mukaan. Kurssi osoittautuikin heti mielenkiintoiseksi ja oli minulle viikon odotettu asia, torstai-iltojen ”henkireikä”.
Nyt jo lähes kymmenen vuotta myöhemmin koen yhä kuuluvani tiiviisti saapasporukkaan, vaikka päivystysaktiivisuus vaihtelee vuosittain vuodesta ja elämänmenosta riippuen. Mikä on se voima, joka sitouttaa minua toimintaan yhä edelleen?
Vaikka päivystykset ovat välillä niin sanotusti raskasta huvia, myöhäisen ajankohdan ja joskus myös koetun ja nähdyn vuoksi, saa siitä itselleen paljon. Tätä nuoret jaksavat monesti kyseenalaistaa. Hyvä mieli nousee itselle voimakkaimmin siinä hetkessä, kun astuu oman kotioven kynnyksen yli yön pikkutunneilla. Tänään tuli tehtyä jotakin tärkeää.
Välillä tunne nousee jostain kovin konkreettisesta, tilanteesta, jossa kohdattu nuori on todella tarvinnut apua kotiin tai hoitoon pääsyyn, oksentamiseen tai itsensä putsaamiseen, omaan tai kaverin hätään. Läheskään aina saapastyö ei ole kuitenkaan tätä. Koskaan ei voi tietää, onko pelkkä aikuisen ”moi, kuis ilta on sujunut?” saanut jollekin yhdelle pimeän puiston kulkijalle aikaan hetkellisen, vaikka vain ohikiitävänkin tunteen turvallisuudesta, huomatuksi tulemisesta, välittämisestä tai siitä, että apua löytyy, jos sitä tarvitaan. Ei voi koskaan sanoa, että hiljaisena yönä ollaan oltu liikkeellä turhaan, jos yksikin ihminen on tullut kohdatuksi, vaikka vain lyhyen hetken ajan.
Sitten on itse saapaslaisten vaihtuva, pysyvä porukka. Ilman sitä tuskin jaksaisi ja motivoituisi auttamistyöhön yhä uudestaan. Joka vuosi uusien kurssien myötä voi tavata uusia hienoja ihmisiä. Ja niin monista jo vuosikausia kulkeneista on ehtinyt tulla tärkeitä, toivottavasti elinikäisiä ystäviä. He ovat sitoutumisen kannalta se sula ja sokeri, joka maustaa yhteisen tekemisen. Välillä se tekeminen on toisen tuntemista ja toiseen luottamista vaativia ”tositilanteita” äkillisessä ja yllättävässä päivystystilanteessa. Toisessa hetkessä leikitään, nauretaan, lauletaan ja jaetaan oman elämänmatkan koukeroita leireillä, matkoilla, koulutuspäivillä tai saapasautossa. Tässä siis olen ja tähän yhä jään. Tämä on yksi elämäni viiteryhmä, johon haluan kuulua.”
Kommentti on kirjasta "Minä, Saapas". Kirja on tilattavissa kaikkien verkkokirjakauppojen kautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti