Ikääntyvä työntekijä

Vuoden vaihtuessa oli aikaa hengähtää omien ajatusten parissa ja ajatella elämää pidemmällä perspektiivillä.  Itselläni on työuraa nuorten parissa takana yli 32 vuotta. Nopeasti aika on mennyt. Näin todennäköisesti moni muukin ikätoverini voisi todeta. Aika tuntuu juoksevan vuosien kertyessä yhä nopeampaa vauhtia, vaikka oma kulku koko ajan hidastuu. Paljon on silti ehtinyt tapahtua ja jotain lienee tullut myös opituksi. No, jos totta puhutaan, tuohon ajanjaksoon sisältyy paljon viisastumista sekä työelämässä että muutenkin ihmisenä.

Mies kun tulee tiettyyn ikään.. tai no kun ihminen yleensäkin vanhenee, alkaa moni pohtia elämäänsä ja sitä, kuka olen ihmisenä? Miten muut näkevät minut, entä kuinka näen itseni? Monelle työnsä tärkeäksi kokevalle oma identiteetti rakentuu merkittävässä määrin työn kautta. Työ muokkaa ja määrittelee omaa persoonaa. Olen seurakunnan työntekijä, nuorisotyöntekijä ja ennen kaikkea saapasäijä, se tyyppi, joka vastaa Itä-Helsingissä tehtävästä saapastoiminnasta. Entä kun se kaikki loppuu aikanaan? Sillä onhan se selvä, että kaikella on aikansa. Ennemmin tai myöhemmin jokainen, jolla on ollut onni saada olla mukana työelämässä, joutuu tai pääsee siirtymään syrjään. Hänet korvataan jollakulla toisella. Vaikka olemme jokainen ainutkertaisia ihmisiä, työelämässä kukaan ei ole korvaamaton.

Jos oma identiteettini on työelämän määrittelemä, tipunko tyhjän päälle työn loppuessa? Kuka olen, jos en ole enää kukaan? Millainen on oma arvoni ja arvostukseni, joudunko elämään menneisyyden vankina, siinä roolissa, jonka olen viime kädessä itse aikaan saanut työnteon kautta? Moni, valitettavan moni, ei ole osannut varautua tulevaan ja on hukassa oman elämänsä kanssa työuran päätyttyä. Putoaa ikkunattomaan kellariin.

Ikääntyminen asettaa työntekijän uusien kysymysten eteen. Millainen työntekijä olen ollut ja millaiseksi koen itseni tällä hetkellä? Mikä on ammattitaitoni taso, entä innostukseni ja motivaationi määrä? Millaiseksi koen työkavereitteni ja työnantajan suhtautumisen itseeni? Olenko parhaan teräni menettänyt kehäraakki? Joudunko ponnistelemaan kohtuuttoman paljon pysyäkseni muiden tahdissa? Tärkeitä kysymyksiä.

Vaikka meillä jokaisella on toki muitakin rooleja elämässä kuin työn kautta syntyneet, suuri osa aktiivisista ihmissuhdeverkostoista liittyy työelämään. Niiden merkitys voi olla ratkaisevan suuri identiteetin kannalta ainakin tämän kaltaisessa työssä kuin itselläni. Myönnän toki sen, että kyse on myös yksilöllisestä asenteesta ja valinnoista. Jos satsaa kaiken työhönsä ja kokee sen olevan eräänlainen kutsumustehtävä, on suuri vaara, että työ imee mukaansa ja ulkopuolinen maailma kutistuu kovin pieneksi. Olennainen kysymys onkin, onko meillä olemassa tai hankittavissa muita riittävän merkittäviä rooleja, sellaisia, joiden kautta voimme identifioitua uuteen elämänvaiheeseen? Ryhdynkö eläkkeellä siirryttyäni keskittymään puutarhanhoitoon tai purjehdukseen? Omalla kohdallani nuo kumpikaan eivät ole millään lailla varteenotettavia vaihtoehtoja. Jollekin toiselle ne voivat olla henkisiä pelastusrenkaita. Jotain muuta voin harkita, jos kiinnostavaa löytyy, ja kyllähän sellaisia aihepiirejä ainakin periaatteessa on.

Eläkkeelle siirtyminen on jollekin innostava ja helpottava elämänmuutos, toiselle se voi olla uhkaava ja pelottava peikko. Itse en ole todennäköisesti vielä vuosiin eläköitymässä, jos se vain on itsestäni kiinni ja jos terveys sen sallii. Kymmenen vuotta on kuitenkin maksimi, siinä vaiheessa työnantaja viimeistään tulee hätyyttelemään. Mitä se jälkeen? Vaikka olen ollut ylpeä siitä, mitä olen työelämässä saavuttanut ja kiitollinen siitä, että olen saanut tehdä sellaista työtä, jonka olen kokenut olevan itselleni paras mahdollinen, jopa kutsumustyö, en enää tätä nykyä halua olla määritelty vain työn kautta. Se ei ole kaikki, mitä olen. Se ei ole kaikki, millaisena haluan itseni nähtävän. Olen ensisijaisesti ihminen, toissijaisesti jotakin muuta. Toivottavasti.

Suorittamisen kautta ihmisarvon ansaitseminen on kovin tyypillistä monelle, varsinkin tänä aikana, kun elämä tuntuu kaikilta osin olevan kilpailua hyvästä osasta elämässä. Se ilmenee niin työ- ja opiskeluelämässä kuin vapaa-aikana. Sekä henkisesti että fyysisesti. Ei riitä, että olet pätevä, sinun on täytettävä myös muita kriteereitä. Terveelliset elämäntavat, ei liikakiloja eikä huomattavia paheita. On pysyttävä ajan tasalla kaikesta mahdollisesta.

Ikääntyminen tuo eteen se faktan, että kaikkien kriteereiden täyttäminen ei ole enää mahdollista samalla tavoin kuin nuorempana. Et ehkä jaksa toimia yhtä kovalla intensiteetillä, olet ehkä fyysisesti rajoittuneempi ja joskus mentaalisesti hidasliikkeisempi. Jos olet suorituskeskeinen, voi iän kertyminen olla sinulle vielä raastavampi prosessi kuin jollekin toiselle, jonka ihmisarvo on joistakin muista seikoista kiinni. Länsimaisen yhteiskunnan synti on mielestäni se, että kokemuksen ja iän mukanaan tuomaa tietotaitoa ja elämänviisautta ei pidetä arvossa, ei ainakaan siinä vaiheessa, kun se ei enää ole tuottavassa käytössä, kun se arvoa ei voida rahassa mitata.