Joku voisi kysyä, että mitä on sielunhoito? Kirkon sivuilla todetaan, että "sielunhoito on ihmisen auttamista, tukemista ja lohduttamista elämän eri vaiheissa. Se on toivon kannattelua ilossa ja surussa, sairaudessa ja terveydessä.
Jumalan läsnäolo välittyy sielunhoidossa kunnioittavana vuorovaikutuksena, läsnäolona ja kuunteluna. Sielunhoito voi olla keskustelua ja toisinaan sanatonta läsnäoloa. Sielunhoitoon voi kuulua rukous ja ehtollisen vietto. Sielunhoitoa tehdään ihmislähtöisesti, ihmisen tarpeista käsin."
Vaikka olen samaa mieltä kuin moni muu siitä, että sielunhoito on terminä kovin kirkollinen ja ikivanha eikä välttämättä aukea tämän päivän ihmiselle, sopii edellä mainittu sisältö hyvin omiin ajatuksiin ja kokemuksiini siitä, mistä sielunhoidossa syvimmiltään on kyse. Lupautuessani alussa mainitsemaani kokoukseen sain materiaalia, jossa mainitaan, että hankkeen tavoitteena on tarjota merkityksellisyyden kokemusta sekä vapaaehtoiselle että sielunhoidettavalle. Siitähän usein on kyse. Toisen ihmisen kohtaaminen, asioiden jakaminen on merkityksellistä kummallekin, jos molemmat ovat oikeasti läsnä siinä hetkessä. Toki on usein niin, että merkityksellisyys ja tilanteen tärkeys painottuu jommallekummalle osapuolelle enemmän kuin toiselle. Muistan hyvin tapauksen, jossa riparilla itselleni kovin tavallinen keskustelu ilmeni jälkikäteen olleen nuorelle hyvin merkityksellinen. Se on toiminut itselleni oivana muistutuksena jokaisen kohtaamisen tärkeydestä.
Saapaskoulutuksessa annetaan perusvalmiuksia ihmisen kohtaamiseen. Kuunteleminen ja aktiivisen läsnäolon korostaminen ovat avainasemassa. Jokainen on niissä tilanteissa omana yksilöllisenä persoonanaan omine luonteenominaisuuksineen ja vahvuuksineen. Jollakin on vahva sielunhoidollinen ote, monella on työnsä ja koulutuksensa puolesta hyvät eväät toisen ihmisen kohtaamiseen. Joillakin on luontainen kyky ja halu kuunnella ja taito välittää toiselle olevansa aidosti kiinnostunut keskustelukumppanistaan ja hänen asioistaan. Olennaista saapastoiminnassa on kuitenkin se, ettei siinä viranomainen kohtaa toista, vaan kaksi ihmistä on tasavertaisina hetkessä läsnä.
Seuraavassa poimintoja vapaaehtoisten ajatuksista tästä aiheesta. Ne ja paljon muuta löytyy kirjoittamastani kirjasta Minä, Saapas:
”Öisen Helsingin kaduilla liikkuminen antoi tunteen, että on aktiivisesti osallisena kaupungin ja ihmisten elämässä. Tuntemattomien ja tuttujen nuorten kohtaaminen ja käydyt keskustelut antoivat elämälle paljon sisältöä ja uusia näkökulmia, niin kuin ihmisten kohtaaminen yleensäkin.”
”Hyvä mieli nousee itselle voimakkaimmin siinä hetkessä, kun astuu oman kotioven kynnyksen yli yön pikkutunneilla. Tänään tuli tehtyä jotakin tärkeää. Välillä tunne nousee jostain kovin konkreettisesta, tilanteesta, jossa kohdattu nuori on todella tarvinnut apua kotiin tai hoitoon pääsyyn, oksentamiseen tai itsensä putsaamiseen, omaan tai kaverin hätään. Läheskään aina saapastyö ei ole kuitenkaan tätä. Koskaan ei voi tietää, onko pelkkä aikuisen ”moi, kuis ilta on sujunut?” saanut jollekin yhdelle pimeän puiston kulkijalle aikaan hetkellisen, vaikka vain ohikiitävänkin tunteen turvallisuudesta, huomatuksi tulemisesta, välittämisestä tai siitä, että apua löytyy, jos sitä tarvitaan. Ei voi koskaan sanoa, että hiljaisena yönä ollaan oltu liikkeellä turhaan, jos yksikin ihminen on tullut kohdatuksi, vaikka vain lyhyen hetken ajan.”
”Keskustelut on sellaine, ettei niist voi tietää, onko niist hyötyä, mutta mulle on aina jäänyt hyvä fiilis, kun joku on päässyt avautumaan ja ollut jees sen jälkeen. Kyllä ne teinit pärjäisivät ilman meitä, mutta ehkä niillä on piirun verran turvallisempi fiilis, kun tietää meijän olevan kaduilla ilman syyllistävää katsetta.”
”Saapaspartion jäsen on parhaimmillaan nuorelle aikuisen malli, heijastuma ehkä hyvinkin erilaisesta todellisuudesta kuin se, missä nuori itse elää. Osoitus siitä, että maailmassa on paljon erilaisia arvoja ja ihanteita sekä tapoja elää ja vaikuttaa. Ei pelkästään se, mitä viihdeteollisuus tai ”nyky-yhteiskunta” oikeana ja tavoittelemisen arvoisena markkinoi. Saapas on muistutus siitä, että joku välittää, joku on kiinnostunut ja joku aikuinen on valmis auttamaan –ihan ilmaiseksi, pyytämättä mitään. Saapas näyttää nuorille, että vielä ei aivan kaikkea kuitenkaan mitata rahassa.”
”Itse olen monasti ollut nuoren tukena kodin eteisessä selittämässä, että ei tämä nyt ihan niin paha juttu ole kuin miltä se vanhempien omassa kiihtyneessä mielessä juuri sillä hetkellä vaikuttaa ja tärkeintä lienee se, että lapsi on saatu ehjänä kotiin, muusta voidaan jutella sitten seuraavanakin päivänä.”
”Olen varma siitä, että jotkut näistä pienistä ja vähäpätöisistä kohtaamisista ovat muuttaneet myös niiden nuorten elämän suuntaa, jotka ”asiakkainani” ovat olleet. Ainakin sen yhden kerran he ovat saaneet enemmän ”pelivaraa” olla vielä lapsia ennen kuin on pakko opetella elämään aikuisten maailmassa, aikuisten säännöillä.”
”Nuori, noin 15-vuotias poika kertoi, kuinka haluaisi opiskelemaan. Hän yrittää pysytellä raittiina ja poissa tyhmyyksistä. Kuitenkin päihteiden käyttö oli jokapäiväistä kotona, lähipiirin aikuisten keskellä ja kaveripiirissä. Kukaan ei kannustanut poikaa elämässä paremman suunnan löytämiseen. Ilman mitään esimerkkiä tai tukea on vaikea aktiivisesti muuttaa elämän kulkua. Samasta kohtaamisesta itselle nousi kuitenkin myös vahva usko nuorten sisällä olevaan hirvittävän suureen potentiaaliin ja voimaan tehdä valtaviakin harppauksia pois ennalta määrätystä, tai ainakin todennäköisestä tulevaisuudesta. Toivottavasti meidän kohtaaminen antoi nuorelle edes pienen tunteen kannustavasta aikuisesta, jota hän selkeästi kipeästi kaipasi.”
”Vaikka toiminnassa on mukana monenlaisia ihmisiä ateisteista jopa itsensä "pakanoiksi" laskeviin, koen silti itse tekeväni saappaana seurakunnan työtä. Ehkä kristillinen identiteetti on muutenkin juurtunut minuun niin syvälle, etten enää erota maallista ja hengellistä puolta itsestäni. Toisin sanoen kaikki työ, mitä teen ihmisten hyväksi, on kristillisen lähimmäisenrakkauden välittämistä eteenpäin. Jumalan rakkaus ikäänkuin kulkeutuu minun kauttani niissä tilanteissa, kun olen auttanut tai vain keskustellut saapaspäivystyksessä jonkun nuoren, aikuisen tai saapaslaisen kanssa.”
”Saappaan kautta olen oppinut arvostamaan suunnattoman paljon sitä työtä, jota Suomen evankelisluterilaisen kirkon seurakunnat tekevät. Olen nähnyt monien tämän yhteiskunnan tahojen vetäytyvän vastuustaan ja peräytyvän hankalista ja ikävistä paikoista, paikoista joissa ei oleskele niin sanotusti hyväosaisia ihmisiä ja paikoista joista ei saa kerättyä rahassa mitattavaa tulosta. Kirkko sen sijaan on aina ollut läsnä myös niissä paikoissa ja kirkko ei ole edelleenkään menossa mihinkään. Sitä arvostan, vaikka muuten en esitäkään kysymyksiä uskonnon tarjoamiin vastauksiin. Se taas ei ole ollut mikään este olla mukana Saappaan toiminnassa. Tätä asiaa eräälle ystävälleni selittäessäni hän totesi minulle, että: ”Ei sinun tarvitsekaan uskoa, Jumala toimii silti sinun käsiesi kautta”. Argumentti oli niin pysäyttävä, että en keksinyt siihen mitään vastaansanomista. Minulle pääasia on se, että saan hakea motiivini harrastukselleni ihan mistä vain tärkeäksi koen ja muut saavat nähdä sen niin kuin itse parhaaksi katsovat. Jonkun mielestä olen varmasti edelleen menossa kohti ikuista kadotusta, eikä minua pelasta enää mikään, mutta toisaalta juuri se on Palveluoperaatio Saappaassa niin hienoa; jokainen saa olla matkalla ihan mihin haluaa, mutta meidän saappaamme vain kulkevat tässä elämässä hetken aikaa vieretysten, samaan suuntaan.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti