Mikä huolestuttaa Suomessa?

Europarlamentaarikko Merja Kyllönen kertoi Päivän Lehden artikkelissa 12.1. tänä vuonna näkemyksensä siitä, mikä nuoria mietityttää tulevaisuudessa. "Nuoret ovat huolissaan turvallisuuden perusasioista kuten demokratiasta, luonnosta, terveydenhuollosta, koulutuksesta ja sivistyksestä sekä turvallisuusviranomaisten toiminnasta.

Kansallinen yhtenäisyys nähdään tärkeänä. Nyky-Suomi koetaan riitoja lietsovaksi, ja nuoret korostavat tasa-arvoa ja luottamusta kaikkein tärkeimpinä turvallisuuden kannalta säilytettävinä asioina. Jos me emme kykene päättämään, sopimaan ja tekemään ratkaisuja, mitä toivoa meillä on?

Turvallisuutta Suomessa eivät uhkaa niinkään ulkoiset uhat, vaan se mitä maan sisällä tapahtuu. Eriarvoistuminen, syrjäytyminen ja kaikesta päätöksenteosta osattomaksi ja vieraantuneeksi jääminen tulevat todella haastamaan suomalaisen yhteiskuntarauhan.

Valtionjohdon on vastattava tähän haasteeseen. Vakaus ja yhteiskunnan hyvien asioiden säilyminen on nuortenkin toive."

Yllä oleva teksti herätti ajattelemaan, että onkohan Suomi tai mikään muukaan kansakunta ollut kovin yhtenäinen muutoin kuin sotien kohdatessa? Sanotaan, että mikään ei yhdistä samalla tavoin kuin yhteinen vihollinen. No, ehkä jotain samankaltaista jonkin asian takana yhdessä olemista tapahtuu Suomessa ja varmaan muuallakin onnistuneiden urheilusuoritusten, varsinkin joukkuelajien kohdalla. Moni meistä muistaa Suomen ensimmäisen jääkiekon maailmanmestaruuden vuonna 1995. Silloin kaikki olivat hetken ystäviä keskenään ja ylpeitä suomalaisuudestaan.

Vaikka Suomessa olemme olleet kansakuntana ehkä homogeenisempi kuin moni muu maailmankolkka, on meille mahtunut monenlaisia äänenpainoja ja mielipiteitä kautta historian. Ääriesimerkkinä siitä on kansalaissota itsenäisyytemme alkumetreillä. Olemme kuitenkin lähes esimerkillisellä tavalla löytäneet tavan toimia yhdessä niin, että erilaisilla mielipiteillä ja äänenpainoilla on ollut mahdollisuus tulla kuulluiksi. Olemme yhdessä ottaneet suuria askeleita eteenpäin hyvinvoinnin ja keskinäisen ymmärryksen tiellä. Oma syrjäinen sijaintimme on osaltaan auttanut pitämään ulkopuoliset uhkatekijät riittävän kaukana.

Li Andersson kirjoitti HS:n mielipidepalstalla eilen eli 24.6. seuraavasti: "Minä näen hyvinvointivaltion suurimpana uhkana työssä käyvien keskiluokkaisten ymmärryksen puutteen sitä todellisuutta kohtaan, jossa suomalaiset pienituloiset elävät."
Elämme siis monenlaisten haasteiden edessä. Yhtenä vaaroista on rahan vallan kasvaminen. Se sanelee kovin paljon siitä, miten elämme tässä maassa ja maailmassa. Liian paljon. Vaikka periaatteessa voimme taloudellisesti paremmin kuin koskaan ennen, saamme kuulla yhtenään uutisia siitä, kuinka sitä ja tätä joudutaan vähentämään tai rajoittamaan taloudellisten syiden vuoksi. On selvää jo maalaisjärjellä ajateltuna,  että enempää ei voi kuluttaa kuin mitä ansaitsee. Silti aika ajoin kummastuttaa, että mihin se raha menee? Onko prioriteetti oikeissa asioissa?
Eriarvoistuminen, kokemus siitä, ettei minua kohdella tasavertaisesti tai oikeudenmukaisesti, on omiaan herättämään katkeruutta ja vastakkainasettelua. Se kasvaa helposti lumipallon lailla. Asioista tulee suurempia kuin mitä ne alunperin ovat olleet.

Maailma on pienentynyt muutaman vuosikymmenen aikana niin huomattavasti, ettei mikään, mikä tapahtuu muualla maapallolla, ole koskettamatta meitä ainakin jossain mielessä. Suomi on myös monikulttuurisempi kuin koskaan ja se asettaa monenlaisia uusia haasteita yhteiselolle, maan vakaudelle ja kansalaisten hyvinvoinnille. Emme voi kuitenkaan irrottautua muusta maailmasta, tällä maapallolla meidän on elettävä ja pyrittävä myös elämään ihmisiksi.

Yleisemmin ajateltuna pohdin sitä, että onko meille tulevaisuudessa edellytyksiä sellaiseen yhteiskuntaan, jossa ristiriitojen kärjistymisen sijaan pyrimme etsimään ratkaisuja ja yhteisymmärrystä, sopua riidan sijaan? En osaa sanoa, välillä vaikuttaa vähän vaikealta. Oman edun tavoittelu hinnalla millä hyvänsä, mustavalkoinen ajattelu ja ehdottomuus tuntuvat olevan vallalla monella suunnalla. Onko niin monella kokemus siitä, että häntä ei ole kuunneltu, hänen ajatuksiaan ei ole huomioitu ja häntä ei ihmisenä ole riittävästi arvostettu? Onko meidän lähdettävä liikkeelle aivan sellaisista perusasioista, että muistamme sanoa päivää, kiittää, kun on sen aika, uskaltaa hymyillä kohdatessamme ja jopa katsoa silmiin toisiamme? Onko meidän muistettava puhumisen sijaan antaa tilaa myös kuuntelemiselle? Olisiko siitä mitään hyötyä, että kohtelisin toisia, niinkuin haluaisin itseäni kohdeltavan?