Elämän normisto ja tapakulttuuri ovat vuosikymmenien aikana muuttuneet huomattavasti. Kuten ihmiset yleensä, elämän perusasiathemmilta lapsena ja nuorena. Mikä elämässä on tärkeää, miten tulee toimia eri tilanteissa, miten kohdella muita ihmisiä, miten käyttäytyä. Siinä, mikä on yleisesti hyväksyttävää ja toivottavaa, on tapahtunut huomattavia muutoksia ajan kuluessa. Tuon seuraavassa esille esimerkkeinä muutamia omia havaintojani.
Aloitan myönteisellä muutoksella. Lapsuudessani ja vielä pitkälle nuoruuteen saakka oli yleisenä tapana, että roskat heitettiin tai pudotettiin maahan. Roskiksia toki oli siellä täällä, mutta aika vähän. Yleinen mentaliteetti oli se, ettei siinä ollut mitään pahaa, kaikki tekivät niin. Vasta varttuneempana aikuisena havahduin siihen, kuinka oma käyttäytymistapani oli (onneksi) radikaalisti muuttunut. Nyt tuntuisi pahalta laittaa roska käsistä tai taskusta johonkin muualle kuin sille tarkoitettuun paikkaan.
Seuraavaksi käytöstavoista. Miehen tulee olla kohtelias naisille. Oven avaaminen ja tilan antaminen naiselle esimerkiksi ovesta mennessä kuuluu omaan normistooni. Tiedän kyllä, että osa naisista voi tänä päivänä kokea sen sukupuolisena syrjintänä tai ainakin epätasa-arvoisena kohteluna. Sellaisia kommentteja olen hämmentyneenä itse kuullut.
Poisoppiminen sellaisesta, jonka edelleenkin koen oikeana, on jollei mahdotonta, niin ainakin kovin työlästä. Ja onko syytä muuttaa käsitystä tai toimintatapaa sellaisen asian kohdalla, jonka edelleen kokee oikeaksi? Tuskin ainakaan itse tulen tekemään niin, vaikka se jopa loukkaisi toista osapuolta. Toki yleiseen kohteliaisuuteen kuuluu tilan tarjoaminen toiselle sukupuolesta riippumatta.
Väkivallan käyttö ongelmien ratkaisuyrityksenä tai vallankäytön välineenä on mielestäni täysin tuomittavaa. Siitä huolimatta sitä tapahtuu koko ajan. Jotkut pitävät väkivaltaa jossain tilanteissa hyväksyttävänä tai ei ainakaan erityisen tuomittavana. Itselleni on kuitenkin nuoruudesta asti iskostettu ajatus, että missään tilanteessa mies ei voi lyödä naista. Se on kunniakysymys miehelle. Mikään olosuhde ei tee siitä hyväksyttävää. No, toki oman hengen pelastaminen voisi olla sellainen perustelu. Tämän suhteen ei ihme ja kumma ole vielä ymmärtääkseni suomalaisessa tapakulttuurissa tapahtunut ratkaisevaa muutosta. Ainakaan en itse ole sellaista havainnut.
No, edellisestä aiheesta on hyvä jatkaa. Muistan ollessani varmaankin toisella tai kolmannella luokalla kansakoulussa, meillä oli välitunnilla tapana leikkimielisesti painia ja koitella voimia. Sain eräässä nahistelutilanteessa huomautuksen ympärille kerääntyneiltä koulukavereiltani, kun yritin jalallani saada toisen menettämään tasapainon. Ei saa käyttää jalkoja, kuului tiukka ohjeistus! No, kun seuraa tänä päivänä yhteenottoja nuorten ja aikuistenkin kohdalla, potkiminen on ykkösjuttu, johon ensimmäisenä yleensä turvaudutaan. Ja viimeisen vuosikymmenen aikana suosituksi tulleessa taistelulajissa vapaaottelussa vastustajan kaatuessa maahan, häntä ryhdytään kaikin voimin takomaan nyrkeillä päähän ja muuhunkin vartaloon. Siinä mennään kovin paljon yli oman moraalini rajojen. Maassa makaavaa ei voi lyödä, saati sitten potkia. Kaatuneen pitää antaa nousta ylös. Jos hän ei nouse, on kyse reilusta häviön tunnustamisesta. Toki kaikki toisen ihmisen vahingoittamiseen tähtäävä toiminta, kutsutaan sitä sitten urheiluksi tai joksikin muuksi, on omassa arvomaailmassani ehdottoman tuomittavaa.
Muistan kirkon erityisnuorisotyön neuvottelupäivillä tilanteen, jossa eritoten jouduin oman tapakulttuurini ja moraalikäsitysteni vangiksi. Perinteiseen tapaan, ainakin silloin, neuvottelupäivillä yhteydessä oli leikkimielinen SM-kisa. Lajit vaihtuivat vuosittain. Espoon päivien yhteydessä kisailimme jostain vuokrattujen sumopukujen kanssa. Ajattelin, että kerrankin tuli sellainen laji, jossa voin pärjätä ja todennäköisesti voittaa koko kisan. Pitkä voimailuharrastukseni antoi aika paljon pelikortteja siihen. No, arvonnassa vastustajaksi tuli naispuolinen henkilö. Se harmitti aikalailla, sen myönnän, koska moraalikoodistoni esti minua käyttämästä voimaa naisen poistyöntämiseen kisa-areenalta. No, muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin hävitä suosiolla.
Mies ei itke. Miehen pitää olla rohkea. Miehen tulee osata itse korjata teknisiä laitteita ja ymmärtää autojen ja muiden kulkuvälineiden toimintaperiaatteet. No, olen autoista kiinnostunut ja itselleni tulee edelleenkin kaksi autolehteä. Katson televisiosta myös erilaisia auto-ohjelmia suurella mielenkiinnolla, vaikka auton toimintaperiaatteet ja tekniikka ovat itselleni käytännön tasolla usein hebreaa. Itken pääasiassa katsoessani televisiosta elokuvia tai urheilusuorituksia enkä pidä itseäni millään lailla erityisen rohkeana.
Mies ei voi olla hattu päässä sisätiloissa. Tänä päivänä tuntuu olevan tapana, että julkisuuden mieshenkilöt pitävät hattua päässä joka paikassa, kenties myös saunassa ja suihkussa. Se taitaa olla olennainen osa identiteettiä. Kun nuoria pyytää riisumaan hatun esimerkiksi kirkossa tai vaikka ruokailun yhteydessä, se herättää kummastusta ja jopa vastustusta. Ehkä kyse on vain siitä, että perinteet ja käyttäytymismallit muuttuvat ja siihen on ikääntyneempien vain suostuttava. Vanhan koiran on vaikeampi oppia uusia temppuja tai elää uudessa toimintaympäristössä. Ehkä sekin onnistuu, jos siihen on riittävästi motivaatiota?
Näihin edellä mainittuihin liittyy olennaisesti myös sukupuoliroolien muuttuminen ja hämärtyminen. Olemmeko jo siinä vaiheessa, jossa se, synnytkö mieheksi tai naiseksi tai kenties joksikin muuksi, on toissijaista tai jopa epäolennaista? Ihmisyys on toki itselleni ollut aina ykkösprioriteetti, mutta sukupuoleton tai sukupuolellisesti monijakoinen maailma on jotakin, johon en pysty identifioitumaan. Jos olisin syntynyt muutaman vuosikymmenen myöhemmin, tilanne voisi olla toisenlainen. Siinä mielessä olen oman aikakauteni ja henkilöhistoriani vanki tai ainakin sen kasvatti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti