Mies kun tulee tiettyyn ikään…niin monenlaisia muistoja palautuu mieleen. Seuraava nuoruuden seikkailu pulpahtaa mieleeni aika ajoin. Viimeksi näin kävi, kun juttelin Pihtiputaalla opiskelevan nuoren kanssa.
Olin 17-vuotias, kun teimme keväällä koulun kanssa luokkaretken Kouvolasta Särkänniemeen Tampereelle. Mukava ja ainutkertainen koulumuisto. Kuljeskelin huvipuistossa kaverini kanssa, kun kohtasimme pari meille kauniisti hymyilevää tyttöä. Jäimme hetkeksi keskustelemaan heidän kanssaan. Tytöt olivat Pihtiputaalta ja tulleet myös luokkaretkelle. Vaihdoimme yhteystietoja ja lupasimme olla pian uudelleen yhteydessä.
Kotiin palattuamme ei mennyt aikaakaan, kun ensimmäinen kirje saapui. Olimme tiiviisti yhteydessä tai ainakin minä ja toinen tytöistä. Kaverini kirjeenvaihtokuvioista en enää muista mitään. En tiedä, oliko sellaista lainkaan. Tiivis yhteydenpito tarkoitti käytännössä, että noin viikon välein jompikumpi sai toiselta kirjeen. Tänä päivänä sille naurettaisiin. Jos toinen ei vastaa yhteydenottoosi tunnin sisällä, kertoo se, ettei hän todennäköisesti ole kiinnostunut sinusta.
Pihtiputaalla järjestettiin siihen aikaan kesäisin jonkinmoinen rockfestari, Saapasjalkarock nimeltään. Itse asiassa se taisi olla sinä vuonna ensimmäinen kerta, kun kyseinen festari järjestettiin. Uusi ystäväni esitti minulle kutsun saapua sinne. Innostuin asiasta. Päätin tavalla tai toisella saada sen järjestymään. Sama ominaisuus taitaa vieläkin olla minussa vahvana. Kun innostun jostakin asiasta, on minua vaikea saada luopumaan siitä. Voin nähdä paljonkin vaivaa sen toteutumisen eteen.
No, ryhdyin järjestelemään asiaa. En muista vanhempieni reaktiota sen tarkempaa, mutta he hyväksyivät lähtöni sillä edellytyksellä, että menisimme reissuun molemmat, siis minä kaverini kanssa. Kysyin asiaa kaveriltani. Muistikuvani on, ettei hän ollut samalla tavoin innostunut kuin minä, mutta lupasi kuitenkin kysyä lupaa omilta vanhemmiltaan. No, lupaa ei valitettavasti herunut. Muistan olleeni hyvin pettynyt, mutta en antanut sen kuitenkaan lannistaa itseäni. Kerroin kotona, että lupa on saatu ja lähdemme molemmat reissuun Kouvolasta Pihtiputaalle.
Vanhempani eivät koskaan tarkistaneet, oliko saatu lupa todellinen. Lähdin yksin matkaan. Ostin edestakaisen junalipun välille Kouvola-Jyväskylä. Pihtiputaalle ei mennyt, eikä ymmärtääkseni edelleenkään mene junaa, joten ajattelin selvitteleväni matkaa Jyväskylästä Pihtiputaalle vasta paikan päällä Jyväskylässä.
Junamatka Jyväskylään sujui muistini mukaan hyvin. Olin kovin innoissani ja odottavalla mielellä. Festarit ja eritoten tytön tapaaminen pitivät mielen korkealla. Saavuttuani Jyväskyläään en uhrannut montaa ajatusta sille, miten pääsen Pihtiputaalle, vaan seikkailumielessä päätin lähteä vaan kävelemään kohti Pihtipudasta ja näin teinkin. Sanoista tai tässä tapauksessa ajatuksista tekoihin.
Olin kävellyt maantietä reilun parikymmentä kilometriä matkatavoitteni kanssa, kun kulku alkoi tympimään. Väsymys painoi kehoa ja mieltä. Oli ilta ja mietin, mitä tehdä. Näin pellolla vasemmalla puolella tietä heinäladon noin sadan metrin päässä ja sain päähäni idean, että ”tuonne menen nukkumaan”. Varmaan romanttiset muistikuvat vanhoista suomalaisista elokuvista vaikuttivat asiaan. Menin latoon sisälle ja kävin pitkäkseni heinien päälle. Kuulin lähellä olevan talon koiran haukkuvan useaan otteeseen, mutten antanut sen häiritä olemistani.
Makasin ladossa muutaman tunnin ajan, mutta en kuitenkaan saanut kovin hyvin levättyä. Ehkä torkahdin toviksi. Todennäköisesti jännitys ja todettu heinäallergia osaltaan vaikeuttivat nukkumista. Kömmin jonkin ajan kuluttua pois ladosta ja suuntasin takaisin tielle. Koira haukkui jälleen, mutta onneksi kukaan talon asukkaista ei ilmaantunut paikalle. Tielle saavuttuani jatkoin kävelemistä Pihtiputaan suuntaan. Aina nähtyäni auton tulevan takaani nostin peukalon ylös toivoen kyytiä. Sen ajan kauhutarinat liftarisurmista eivät lannistaneet minua. Aika monta autoa ohitse kulki, mutta jossain vaiheessa aamuyöstä jenkkiauto pysähtyi kohdalleni. Sain kyydin Pihtiputaalle asti. Muistan, että vauhti oli aika hurjaa, nopeusrajoituksista ei juuri piitattu. Toisaalta liikenne oli olematonta siihen aikaan. Olin Pihtiputaan keskustassa noin viiden aikaan aamulla. Kiitin kyydistä ja lähdin kuluttamaan aikaan. Kävelin keskustan alueella edestakaisin keskipäivään asti, kunnes festarialueen ovet avattiin. Ostin viikonlopun festarilipun ja menin sisälle. Olin aivan poikki, mutta samalla kuitenkin edelleen innoissani, olihan odotettu tapaaminen aivan tapahtumaisillaan.
Kävelin festarialueella kuluttaen aikaa ja toivoen näkeväni tytön, jonka takia olin matkan tehnyt. Ja jonkin ajan kuluttua se tapahtuikin. Näkeminen ei kuitenkaan ollut sellainen kuin olin toivonut ja josta unelmoinut. Näin hänet jonkun nuorukaisen kainalossa. Sydämeni jätti varmaan muutaman lyönnin väliin. Pettymys oli sanoinkuvaamaton. Koko matka monine vaiheineen ja rasituksineen oli ollut turhaa. Olin jo uuvuksissa fyysisesti, nyt päälle tuli vielä henkinen lamaantuminen. Hortoilin paikalla vielä puolisen tuntia, sen jälkeen poistuin festarialueelta, vaikka olinkin maksanut koko viikonlopusta. Söin jotakin ja sen jälkeen suuntasin paluumatkalle kohti Jyväskylää. Mitään muistikuvaa ei minulla ole vieläkään siitä, miten onnistuin pääsemään Jyväskylään ja sen rautatieasemalle.
Junamatkasta kotiin muistan kyllä jotakin. Onnistuin pääsemään illalla Kouvolan suuntaan lähtevään junaan. Se ei ollut mikään pikajuna, vaan enemmänkin maitojunan tyyppinen, joka pysähtyi moneen kertaan matkan aikana. Isompi tauko aamuyöllä kesti useamman tunnin. Se tapahtui jollain pikkuasemalla, jonka sisätiloissa vietin aikaa kolmen keski-ikäisen (sellaisilta he minusta silloin vaikuttivat) entisen vankilakundin kanssa. Heidän tarinansa liikkuivat koko ajan rikosten, vankilatuomioiden ja päihteiden parissa aika aggressiiviseen sävyyn. Myönnän olleeni peloissani, vaikka ehkä se ei ulospäin näkynyt. Aika tuntui pitkältä, mutta lopulta Kouvolaan vievä juna saapui ja loppumatka sujuikin paljon leppoisammin. Kotona vanhemmat ihmettelivät, miksi tulin takaisin jo niin aikaisin. En muista selitystäni. Asioiden todellisesta kulusta en kertonut kuin vasta 30 vuotta myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti