sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Aikansa elänyt kirkko?

Lähdin murrosikäisenä mukaan seurakunnan toimintaan. Se oli parasta, mitä minulle siinä vaiheessa voi tapahtua. Koin jotakin sellaista, mikä oli minulle aikaisemmin vierasta, mutta jota olin tarvinnut. Se osui ja upposi minuun. Aika monella kävi samoin. Vielä useammalla ei.

Tuosta on aikaa yli neljäkymmentä vuotta. Maailma on muuttunut valtavasti. Paljon olen itsekin muuttunut. Onneksi. Mutta millainen on tämän päivän kirkko, koskettaako se yhä ihmisiä postmodernissa yhteiskunnassa? Tai kenties elämme osittain jo transmodernia aikaa.

On edelleen joukko ihmisiä, joiden arkeen seurakunta tuo lohdutusta, tukea ja turvaa. Moni lapsiperhe on kiitollinen seurakunnan järjestämästä toiminnasta. Merkittävä osa nykyihmisistä on kuitenkin sellaisia, joiden kosketus seurakunnan toimintaan tapahtuu elämän käännekohtien kautta. On hautajaisia, kasteita, avioliittoon vihkimisiä, rippikoulun konfirmaatioita, ehkä muita juhlia, jotka tapahtuvat seurakunnan tiloissa. Niiden yhteydessä koetaan luontevaksi kääntyä seurakunnan puoleen. Tosin sekin tapa on vähitellen murtumassa. Joka tapauksessa yhteys arkeen on useimmille kovin etäinen.

Onko kirkon sanoma aikansa elänyt? Ovatko seurakunnan työntekijät vain kirkollisten toimitusten seremoniamestareita edustaen sitä kautta historiaa ja perinteitä? Onko se rooli ja tehtävä, jonka vaalimiseen on syytä tulevaisuudessa keskittyä?

Aika suuri osa ihmisistä uskoo edelleen jonkinlaisen korkeamman voiman olemassaoloon. Oma elämänkatsomus poikkeaa kuitenkin usein siitä, mitä ajatellaan kirkon opettavan. Samalla vierastetaan kuulumista instituutioihin, jollaiseksi kirkkokin vahvasti mielletään.

Mitä kirkko ihmisten mielestä sitten opettaa? Luulen, että jokaisella on siitä oma käsityksensä. Joidenkin mukaan kirkko edustaa vanhoillisuutta eikä ole enää tämän päivän realiteeteissa kiinni. Joidenkin mielestä se ei enää toimi Raamatun sanoman mukaisesti, vaan on liian edistyksellinen ja mukailee maailman menoa. Joidenkin mielestä kirkko on yhtä kuin Päivi Räsänen tai joku muu julkisuudessa esillä oleva yksityinen henkilö. Kirkkoa vähän paremmin tuntevat voivat kokea, ettei kirkolla ole yhteistä näkyä tai linjaa. Se on liian sekasortoinen, täynnä keskenään ristiriitaisia näkemyksiä, mielipiteitä ja tulkintoja. Jotkut kokevat kirkon työntekijöiden omivan itselleen avaimet oikeaoppiseen uskonnolliseen ajatteluun pitäen seurakuntalaisia ymmärtämättöminä ainakin Raamatun opetusta ja sen tulkintoja koskien.

Käytännössä on niin, että yksilöllisyyttä korostavassa ajassa individualismi näkyy yhtä lailla niin kirkon sisällä kuin koko yhteiskunnassa. Yhteisestä uskontunnustuksesta huolimatta uskonnollisia tulkintoja ja näkemyksiä on yhtä monta kuin kirkon työntekijöitäkin.

Millaista kirkkoa tämä päivä tarvitsee? Millainen seurakunnan tulisi olla, jotta ihmiset kokisivat sen merkitykselliseksi omassa elämässään myös arjessa? Onko se tänä päivänä edes tarpeellista tai tavoiteltavaa?

Kirkko elää murrosvaihetta, se on mielestäni itsestään selvää. Kirkon jäsenmäärä on vähentynyt, sitä kautta myös seurakuntien resurssit. Työntekijöiden määrä hupenee, samoin toimintamäärärahat. On vakavan pohdinnan paikka. Seurakunnissa puhutaan äänekkäästi toimintakulttuurin muutoksen puolesta, tosin moni näkee siinä myös kritisoitavaa. Olennaista on se, millaisena haluamme nähdä kirkon tulevaisuuden ja mitä sen vision toteutumisen eteen tulee tehdä.

Kirkon sanoma Jumalasta, rakkaudesta, toisten huomioon ottamisesta, elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen jne. on edelleen suurelta osin ajankohtainen. Harva kuitenkaan haluaa olla tekemisissä sellaisen kirkon kanssa, joka on ahdasmielinen, tuomitseva, tekopyhä ja joka puhuu kieltä, jota suurin osa ihmisistä ei tänä päivänä enää ymmärrä.

Usko tai älä, yksikään kirkon työntekijöistä ei ole sen pyhempi kuin kukaan muukaan. Joskus olen itsekin saanut kuulla olevani hyvä ihminen. Voin tehdä hyviä tekoja, se on ainakin tahtotilani, mutta se ei tee minua sen paremmaksi kuin kukaan muukaan. Me jaamme yhteisen inhimillisyyden kokemuksen, elämän taakat ja ilot.

Kirkon tulee muuttaa toimintatapaansa, jos se haluaa vielä olla elossa. Millainen sen muutoksen tulisi olla, niin ettei kirkko joudu luopumaan jostain itselleen olennaisesta, ettei kirkko lakkaisi olemasta kirkko? Monissa kouluissa pääkaupunkiseudulla on kielletty seurakunnan päivänavausten pitäminen, joissain jopa seurakunnan työntekijöiden läsnäolo. Meillä yhteistyö koulujen kanssa on sujunut mainiosti, vaikka haasteita on matkan varrella vastaan tullut. Monikulttuuristuminen on mielestäni niistä suurin. Yhteistyöhalua löytyy kuitenkin molemmin puolin.


Itse ajattelen, että seurakunnan toiminnassa ovat erilaiset toimitukset jatkossakin merkittävässä roolissa. Niiden kautta tavoitetaan suuri joukko ihmisiä. Ne myös liittyvät ihmisen elämässä tärkeisiin elämänvaiheisiin. Lisäksi kirkon sanomassa tulee lähimmäisenrakkauden olla keskiössä. Se näkyy ja sen tulee jatkossakin näkyä ihmisten kohtaamisessa, tukena olemisessa niin elämän merkittävissä hetkissä kuin arjessakin, silloin kun apua ja tukea tarvitaan. Diakoniatyö kumpuaa kristinuskon ytimestä. Saapastoiminta on nykypäivän päivitetty versio, jossa yhdistyvät sekä diakonia että kasvatus. Nuoren ihmisen ja hänen perheensä kohtaaminen tapahtuu siinä sekä arkipäiväisissä asioissa että hädän kohdatessa.

Rippikoulutyö tavoittaa edelleen merkittävän osan 15-vuotiaiden ikäluokasta. Se on ollut pitkään kirkon menestyneimpiä toimintamuotoja ja toivottavasti se säilyy sellaisena jatkossakin pienestä hiipumisesta huolimatta. Se tarjoaa korvaamattoman mahdollisuuden kohdata nuori ja hänen perheensä. Kovin monen nuoren elämä on muuttunut parempaan päin rippikoulun ansiosta. Lukemattomia ovat ne tarinat, joita olen nuorilta itseltään kuullut siitä, kuinka ensimmäistä kertaa nuorella on kokemus kuulumisesta johonkin joukkoon yhdenvertaisena jäsenenä ja jossa ehkä ensimmäistä kertaa ei tarvitse pelätä joutuvansa kiusatuksi.

Vähälle huomiolle on jäänyt kirkon varhaiskasvatuksen merkitys. Ne lapsiperheet, joiden jälkikasvu on mukana seurakunnan järjestämässä toiminnassa, osaavat varmasti arvostaa sitä, muille se jäänee pimentoon. Suuri joukko lapsia osallistuu viikoittain seurakunnan järjestämään päivä- tai iltapäiväkerhoon. Ala-asteikäiset tulevat joukoittain mukaan erilaisiin kerhoihin. Monet tempaukset ja erillistilaisuudet kokoavat valtavan joukon innokkaita lapsia perheineen. Sekään ei juuri näy ulkopuolisille. Ja juuri ne ulkopuoliset tahot moittivat kirkkoa ja sen seurakuntia aikansa eläneenä instituutiona.

Toki on syytä muistaa ja korostaa sitä, ettei kirkko ole yhtä kuin sen työntekijät. Seurakunta muodostuu kaikista sen jäsenistä, se on yhteinen kokonaisuus, jossa jokaisella on oma roolinsa. Niin palkatut työntekijät kuin vapaaehtoiset ja kuka tahansa seurakuntalainen, me yhdessä muodostamme seurakuntayhteisön ja sitä kautta kirkon. Me olemme kristittyjä, me viemme eteenpäin sitä hyvää sanomaa, jota kristinusko edustaa ja jonka toivottavasti olemme tavalla tai toisella myös itse elämässämme kokeneet.

Itse haluan edelleen kuulua kirkon työntekijöiden joukkoon ja tehdä tärkeäksi kokemaani työtä. Työtä, jossa voin toimia oman kristillisen elämänkatsomukseni mukaisesti ihmisten parissa, niin nuorten kuin vähän vanhempienkin. Olla tukena ja apuna ja kokea myös saavani tukea, kun sitä itse tarvitsen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti