Joillakin on tapana lukea Hesarin tai yleensäkin paikallislehden muistokirjoituksia eli nekrologeja. Itse niitä harvoin katselen, mutta esimerkiksi vaimoni Even vakiolukemistoon Hesarin muistokirjoitukset kuuluvat.
Miksi muistokirjoitukset kiinnostavat? Oletan sen selittyvän osaksi yleisellä mielenkiinnolla ja uteliaisuudella, mutta monella se todennäköisesti liittyy myös oman kuoleman käsittelyprosessiin ja yleensäkin elämän rajallisuuden pohdintaan. Realiteetit ja elämän arvaamattomuus tulevat niissä todeksi. Elämä ei itsessään ole millään lailla itsestäänselvyys. Taitaa olla myös niin, että nekrologien kiinnostavuus korreloi naissukupuolen kanssa. En ainakaan muista kenenkään miehen kertoneen, että nekrologit olisivat kiinnostavaa lukemista.
Mitä enemmän ihmiselle kertyy ikää, sitä kiinnostavammaksi muistokirjoitusten lukeminen tulee, näin ainakin olen ymmärtänyt. Iän myötä ihminen löytää yhä useammin muistokirjoitusten joukosta itsensä ikäisiä tai jopa nuorempia. Jos sieltä löytyy itselleen tuttu henkilö, sitä helposti ryhtyy ajattelemaan niitä elämänvaiheita, joihin kyseinen henkilö mahdollisesti liittyy. Sama ilmiö toki tapahtuu myös ilman muistokirjoituksiakin, kun kuulee esim. tiedotusvälineiden kautta jonkin itselleen merkityksellisen henkilön kuolemasta. Näin tapahtui itselleni viimeksi, kun kuulin Pave Maijasen menehtymisestä. Surullinen olo. Muistikuvia esim. Royals yhtyeen tai Rock’n Roll Bandin vaikuttavan musiikin kuunteluhetkistä. Tai siitä, kun näin nuorena miehenä Pave Maijasen kävelevän edessäni Kouvolan Valtakadulla.
Onko niin, että kuolemaan liittyviä asioita on syytä pohtia vasta, kun ihminen on oman elämänsä ehtoopuolella? Ei välttämättä, mutta toki on niin, ettei asia vielä yleensä kiinnosta nuorempia, jollei se satu tavalla tai toisella osumaan lähelle. Voi myös olla niin, että nuorena asiasta keskusteleminen koetaan ahdistavana. Sekin lienee hyvin yksilöllistä. Itse en muistikuvieni mukaan ollut erityisen ahdistunut lähisukulaisten kuolemantapauksista. Tosin hautajaisissa en pystynyt sulkemaan kuoleman todellisuutta ulkopuolelleni. Nuoruuteen liittyy myös ajatus kuolemattomuudesta. Tai ehkä se ei tapahdu ajatuksen, vaan tunteen tasolla.
Muistokirjoitusten yhteydessä monelle nousee myös ajatus siitä, millaisen muistokirjoituksen itselleen tai läheiselleen haluaisi. Olen silloin tällöin ripareilla pyytänyt nuoria tekemään itselleen muistokirjoituksen. Tarkoituksena on saada nuoret sekä ymmärtämään elämän rajallisuus että pohtimaan sitä, millaisena he haluavat joskus hamassa tulevaisuudessa muiden heitä muistelevan. Eli millaiseksi ihmiseksi he haluavat tulla? Mikä on isossa kuvassa arvokasta, olennaista ja tavoittelemisen arvoista? Osalle nuorista tehtävä on haasteellinen, mutta useimmat selviävät siitä hyvin. Lopputulos on useIn hämmentävän hyvä. Itse en todennäköisesti olisi kyennyt lainkaan vastaavaan saman ikäisenä.
Kuoleman ajatteleminen voi tuntua ahdistavalta. Toisaalta elämän rajallisuuden ymmärtäminen saa yleensä myös arvostamaan elämää. Se onkin mielestäni olennaista ja arvokasta. Ehkä osa meistä lukeekin nekrologeja juuri muistuttaakseen itseään elämän arvokkuudesta ja ainutkertaisuudesta. Miten tehdä omasta elämästä mahdollisimman hyvä? Miten elää onnellisena? Kuten Matti Nykänen totesi ”elämä on ihmisen parasta aikaa”.
Nekrologeja lukemalla löytää niitä asioita, jotka vainajan läheiset ovat kokeneet hänen elämässään olennaisiksi. Ehkä se voi myös antaa näkökulmia siihen, miten itse haluan loppuelämäni viettää. Olennaista lienee kuitenkin se, etten elä elämääni muiden odotusten ohjaamana, vaan omien arvojeni ja onnellisuuden tavoittelemisen suuntaamana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti