Eräässä viime kevään saapaspäivystyksessä kohtasin neljä nuorta, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. He istuivat puiston pöydän äärellä. Toinen joukon tytöistä tervehti tuttavallisesti, olimme selvästi nähneet aikaisemminkin. Minustakin hän vaikutti tutulta, nimeä en tosin muistanut. Ryhdyimme keskustelemaan. Tuttuun tapaan aloitin kysymällä: miten menee? Tyttö vastasi suoraan hyvin alakuloisen oloisena, että kaikki on pielessä. Koulunkäynti ei suju hän, hän on jäämässä luokalle. Jo toista kertaa. Tulevaisuus oli hänen silmissään lohduttoman oloinen. ”Ei minusta mitään tule”, olivat hänen sanansa.
Tyttö istui pöydän toisella puolella. Kiersin pöydän ja menin hänen luokseen. Ojensin oikean käteni nyrkissä häntä kohden. Tyttö katsoi minua hämmentyneen oloisena sekunnin tai kaksi, ojentaen sitten kätensä samalla tavoin nyrkkiäni vasten. ”Ootko säkin jäänyt kaksi kertaa luokallesi?”, hän vieläkin ymmällään kysyi. ”Jep”, vastasin hänelle.
”Sulla on kuitenkin noin hyvä työ, sä oot pärjännyt elämässä”, tyttö tovin kuluttua totesi. Selvästi liikuttuneena ja huomattavan toiveikkaampana hän jatkoi ”ehkä mustakin voi sitten tulla jotakin”. Vastasin hyvin painokkaasti, että ”aivan varmasti, jos sitä vain itse haluat”.
Jatkoimme koko ryhmän kanssa vielä keskustelua koulunkäynnistä ja sen merkityksestä hyvän ammatin saamisessa. Aihe herätti kaikissa paikalla olleissa vahvoja tunteita. Oli epäonnistumisen, väärin kohdelluksi tulemisen ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia. Jokainen kuitenkin myönsi, että kaikesta huolimatta ratkaisevinta on oma motivaatio, syytä on turha laittaa muiden ihmisten piikkiin. Sitten toivotin nuorille mukavaa illan jatkoa ja siirryimme seuraavaan kohteeseen muiden paikalle saapuneiden saapasvapaaehtoisten kanssa.
Olin itsekin hyvin vaikuttunut ja liikuttunutkin tuosta kohtaamisesta. Yhä edelleen tilanteen muisteleminen nostaa hyvän mielen. Mieliala nuorella, joka ei nähnyt tulevaisuudessaan mitään toivoa, muuttui keskustelumme johdosta huomattavasti myönteisempään suuntaan. Taivaalle ilmaantui valoa. Motivaatio pyrkiä kohti parempaa kasvoi. Jos ihmisellä ei ole toivoa, onko elämääkään? Tuskin. Ei ainakaan tavoittelemisen arvoista elämää. Toivo herää, kun mahdollisuus avautuu, on Maaret Kallio todennut. Tai en tiedä, onko se Maaret Kallion keksimä oivallus. No, joka tapauksessa siitä selvästi oli kyse. Tieto siitä, että joku toinenkin on selviytynyt samoista lähtökohdista, aukaisi toivon näkökulman. Itselleni tuosta kohtaamisesta teki merkittävän edellä mainitun toivon heräämisen lisäksi se, että omakohtainen kokemukseni mahdollisti syvän samaistumisen tytön tilanteeseen. Tuollaiset kohtaamiset muistuttavat työni merkityksellisyydestä ja motivoivat näin uuden kauden ja uuden vuoden alettua lähtemään liikkeelle Helsingin viikonloppujen yöhön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti