Olen koko ikäni, tai ainakin niin kauan kuin muistan,
kammonnut korkeita paikkoja. Olen siis selkeästi akrofoobikko. Korkean paikan
kammo on yksi yleisimpiä, ellei yleisin, neuroottinen häiriö. Kyseessä on hallitsematon
pelko, jolle on ominaista se, että se liittyy tiettyyn tilanteeseen tai kohteeseen, johtaa
tilanteen tai kohteen välttämiseen ja rajoittaa henkilön normaalia elämää.
Korkean paikan kammon otaksutaan juontavan juurensa ihmisen esivanhempien vaistomaisesta
pelosta pudota korkealta ja loukata itsensä.
Tukea olettamukselle, jonka mukaan korkean paikan kammo on
ainakin jossain määrin synnynnäinen ominaisuus, antavat tutkimukset, joissa
juuri konttaamaan oppineet vauvat pantiin istumaan kaksiosaiselle pöydälle.
Pöydän toisen puolen pintana oli läpinäkyvä lasilevy. Vauvojen teki yleensä
kovasti mieli kontata lasilevyn ääressä istuvan äitinsä luokse, mutta kun he
siirtyivät puupinnalta lasipinnalle, he havaitsivat olevansa korkealla ja
säikähtivät. Pelkkä putoamisen pelko sai heidät pysähtymään, vaikka todellista
vaaraa ei ollut.
Aikuisena miehenä on ollut noloa tunnustaa kammoavansa korkeita
paikkoja. Vielä nolompaa on myöntää kärsivänsä ainakin jossain määrin myös
araknofobiasta. Se onneksi on relatiivista eli riippuu hämähäkin koosta. Aikamoinen
painajainen olisi, jos vastaan tulisi esim. lintuhämähäkki tai musta leski.
Juoksisin kovaa, jos kykenisin. Toinen vaihtoehto, vielä pelottavampi, on se
että jähmettyisin kauhusta paikalleni. Tätä pelko en kuitenkaan myönnä
kenellekään, älä sinäkään lukijani paljasta sitä muille.
Tieto siitä, että fobiat ovat ainakin jossain määrin
synnynnäisiä ominaisuuksia, on helpottava, vaikka ei se pelkoa mihinkään
poista. Se ei kuitenkaan ole itse aiheutettua tai sinänsä omaa heikkouttani,
vaan asia, jolle en voi juurikaan mitään. Tämä pätee ainakin korkean paikan
kammon suhteen. Osa fobioista voi pohjautua omaan traumaattiseen tai ainakin
pelottavaan todelliseen kokemukseen, jonka johdosta on alkanut pelkäämään kyseistä
asiaa. Tällainen voi olla esimerkiksi pelko koiria kohtaan. Jos sinua on
pienenä koira purrut tai edes pahasti pelästyttänyt, voi siitä syntyä
aikuisuuteen asti seuraava pelkotila koirien lähettyvillä. Tällaisia fobioita
voidaan yrittää helpottaa erilaisilla terapioilla ja siedätyshoidoilla. Aika
hyviä tuloksia niillä lienee saavutettu.
Muistan vuosia sitten mieliinpainuvan henkilökohtaisen
kokemuksen omiin pelkoihini liittyen. Olimme saapasporukalla seinäkiipeilemässä
Tampereella. Hyvin tietoisena omasta fobiastani halusin kokeilla kiipeilyä.
Suhteellisen hyväkuntoisena koin kiipeämisen mieluisana fyysisenä testinä
henkisen haasteen ohella. Itse kiipeäminen noin kymmenen metrin korkeuteen ei
ollut minkäänlainen koettelemus. Vasta pari metriä ennen kattoa vilkaisin alas
ja siinä vaiheessa iski pelko päälle. Halusin saman tien alas. Tiesin toki,
etten voi millään pudota, koska olin köyden varassa ja toisessa päässä alhaalla
seisoi tuttu mies, johon luotin ilman minkäänlaista epäilystä. Mutta kyse ei
ollut millään lailla järkiperäisestä asiasta, vaan nimenomaan neuroottisesta,
vaikeasti hallittavasta häiriöstä. Oli kuitenkin suuri voitto, tai ainakin
askel siihen suuntaan, kun sain laskeutuessani kokemuksen, nimenomaan kokemuksen, siitä etten voi pudota. Sen ansioista
uskaltauduin hetken päästä kokeilemaan uudestaan ja tällä kertaa kiipesin aivan
loppuun saakka ilman vaikeuksia. Se oli upea ja opettava kokemus. Sain ainakin
pienen otteen tähän häpeälliseksi kokemaani ”heikkouteeni”.
Edelleenkin korkeat paikat ovat pelottavia. Autolla ajaminen
on itselleni helppoa ja usein jopa mukavaa, kunhan ei tarvitse kokea kovin
suuria korkeuseroja. Jyrkät ja suuret pudotukset ovat epämiellyttäviä, kuten
korkeat sillat. Nuorena poikana muistan esimerkiksi Norjan matkalla, kuinka jo
etukäteen jännitin Hammerfestiin johtavan sillan ylittämistä. Eikä se jännitys
ole mihinkään häipynyt tai haalistunut. Curacaossa on pääkaupungissa
Willemstadissa Pundan ja Otrobandan välisen St. Annan lahden yli johtavan Kuningatar
Julianan sillan ylittäminen edelleen suuri ja pelottava haaste. Toisinaan se on
vain tehtävä pelosta huolimatta.
Jotain samaa oli myös Eiffelin tornin kohdalla. Kun nuorena
opiskelijana ulkomaanharjoittelujaksoni yhteydessä tein Rotterdamista
viikonloppumatkan Pariisiin, olihan sitä toki käytävä myös Eiffelin tornissa. Pelotti,
mutta koin, että kun tänne asti on tultu, on jotenkin hoidettava asia kunnialla
loppuun saakka.
Vaikka edelleen koen ajoittain nolona myöntää omaavani
fobioita, lienen hieman enemmän sinut niiden kanssa kuin nuorempana.
Ymmärrykseni on lisääntynyt ja ehkä myös olen valmiimpi antamaan itselleni
anteeksi tällaisia heikkouksina pitämiäni ominaisuuksia. En ole täydellinen,
useimmiten kovin kaukana siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti