Istuskelen Kakslauttasen rannalla, kuten olen tehnyt jo yli
vuosikymmenen ajan näin ennen syksyn työrupeaman alkamista. Fyysinen etäisyys
tuo myös henkistä matkaa työkuvioihin ja arjen rutiineihin. Tosin tänä päivänä
sen etäisyyden saaminen ei onnistu samalla tavoin kuin aikaisemmin, johtuen
digitalisaation tuomista muutoksista ja elämän kiireistymisestä. Sähköpostit
laulavat, tekstarit, Whatsappit, messengerit yms. suoltavat koko ajan mitä
moninaisempaa informaatiota. Suurin osa siitä on tarpeetonta eikä ainakaan
vaadi välitöntä reagointia, mutta toisaalta sitä haluaa kuitenkin pysyä ajan
tasalla. Miten löytää mielekäs tapa selviytyä tästä ristipaineesta?
Muistan jo opiskeluaikoinani, kuinka meitä ohjeistettiin oman
jaksamisen vuoksi pitämään työ- ja vapaa-aika toisistaan erillään. Se on hyvin perusteltu näkökulma ja itsekin
sitä tuon esille opiskelijoita tavatessani. Samalla on kuitenkin hyvä tiedostaa
tehtävän haasteellisuus seurakunnan työntekijänä. Työajaton työ sekoittaa ja hämärtää
vapaa-ajan ja työn välisen rajan. On löydettävä kokemuksen kautta oma
yksilöllinen tapa toimia tässä haasteellisessa sekamelskassa. Työpäivät koostuvat
usein vapaa-ajan ja työtehtävien muodostamista monista eri palasista. Jos
työtehtävät sen sallivat, voit käydä välillä omilla asioillasi, kaupassa tai vaikkapa
kuntosalilla, ja jatkaa töiden parissa sen jälkeen. Toinen, suurempi haaste voi
olla saada henkistä etäisyyttä työn tuomiin vaatimuksiin ja stressiin.
Tekemättömät työtehtävät ja tulevat tapahtumat pyörivät koko ajan mielessä, jos
eivät tietoisella tasolla, niin ainakin alitajunnan puolella.
Monelle tämän kaltainen elämäntapa, koska siitä on
mielestäni kyse, ei sovi. Varsinkin nuorisotyössä se tarkoittaa myös iltatöitä,
töissä olemista silloin, kun ystäväpiiri on useimmiten vapailla. Sosiaaliset
suhteet joutuvat koetukselle ja vaatii vaivaa pitää kiinni ystävistään ja työn
ulkopuolisista ihmissuhteista.
Useimmilla seurakuntaan työhön tulevilla on
elämänkatsomuksesta nouseva innostus ja motivaatio, sanoisinpa jopa kutsumus,
päästä toteuttamaan työnäkyään. Lähtökohtana se on pääosin hyvä, joskin omat
hankaluutensa voi ilmetä siinä, jos näyt työn sisällöstä ja tarkoituksesta ovat
yhteisön muiden työntekijöiden kanssa kovin poikkeavia. Tosin tänä päivänä
työpaikoilla kiinnitetään huomiota yhteisten strategioiden luomiseen ja niiden
noudattamiseen.
Joissain tutkimuksissa on todettu, että innostunut
työntekijä jaksaa pitkiäkin työputkia ja työpaineita selvästi motivoitumatonta
paremmin. Toisaalta riski loppuun palamiseen on huomattavasti suurempi. Tämä on
mielestäni nähtävissä seurakunnassa työyhteisönä. Oman heikkouden ja voimien vähenemisen
myöntäminen sekä itselle että muille ei ole helppoa missään yhteisössä, ei
myöskään seurakunnassa. Kokemukseni mukaan sen vaikeus itse asiassa vielä
korostuu, koska oma identiteetti on pitkälti sidoksissa työntekijän rooliin.
Jos epäonnistun työntekijänä, olen myös epäonnistunut ihmisenä, enemmän tai
vähemmän.
Etäisyys avartaa näkökykyä, ymmärrystä ja kokonaisuuksien
hahmottamista. Sen vuoksi se on tarpeellista, sanoisin jopa välttämätöntä.
Etäisyyden ottamiseen ei kuitenkaan tarvitse aina fyysistä välimatkaa, vaikka
se monesti onkin eduksi. Kaikki, mikä saa vapaa-ajalla ajatukset pois työstä ja
siihen liittyvistä asioista, on yleensä eduksi. Se voi olla esim.
harrastus. Itselleni musiikki ja
kuntosalilla käyminen ovat sellaisia. Jotkut kokevat meditaation, mindfulness-
harjoitusten tai muun sen kaltaisen toiminnan edistävän mielen rauhoittumista
ja tekevän hyvää omalle jaksamiselle. Hyvä näin. Omakohtaisesti
instrumentaalimusiikin kuunteleminen rauhallisessa ympäristössä vie minut
poikkeuksetta joka kerran matkalle pois ajasta ja todellisuudesta.
Kaikki kuitenkin päättyy aikanaan. Loma on lopuillaan ja
ajatukset ovat olleet jo tovin töiden parissa. Fyysinenkin etäisyys on
kaventunut. Syksy ja sen työt alkavat. Valoisaa syksyn aikaa sinulle tämän
lukija!
Viisasta puhetta. Kiitos Juha. Ajatuksesi sopivat myös omaan työhöni.
VastaaPoista