Kakslauttasen rannalla

Istuskelen Kakslauttasen rannalla, kuten olen tehnyt jo yli vuosikymmenen ajan näin ennen syksyn työrupeaman alkamista. Fyysinen etäisyys tuo myös henkistä matkaa työkuvioihin ja arjen rutiineihin. Tosin tänä päivänä sen etäisyyden saaminen ei onnistu samalla tavoin kuin aikaisemmin, johtuen digitalisaation tuomista muutoksista ja elämän kiireistymisestä. Sähköpostit laulavat, tekstarit, Whatsappit, messengerit yms. suoltavat koko ajan mitä moninaisempaa informaatiota. Suurin osa siitä on tarpeetonta eikä ainakaan vaadi välitöntä reagointia, mutta toisaalta sitä haluaa kuitenkin pysyä ajan tasalla. Miten löytää mielekäs tapa selviytyä tästä ristipaineesta?

Muistan jo opiskeluaikoinani, kuinka meitä ohjeistettiin oman jaksamisen vuoksi pitämään työ- ja vapaa-aika toisistaan erillään.  Se on hyvin perusteltu näkökulma ja itsekin sitä tuon esille opiskelijoita tavatessani. Samalla on kuitenkin hyvä tiedostaa tehtävän haasteellisuus seurakunnan työntekijänä. Työajaton työ sekoittaa ja hämärtää vapaa-ajan ja työn välisen rajan. On löydettävä kokemuksen kautta oma yksilöllinen tapa toimia tässä haasteellisessa sekamelskassa. Työpäivät koostuvat usein vapaa-ajan ja työtehtävien muodostamista monista eri palasista. Jos työtehtävät sen sallivat, voit käydä välillä omilla asioillasi, kaupassa tai vaikkapa kuntosalilla, ja jatkaa töiden parissa sen jälkeen. Toinen, suurempi haaste voi olla saada henkistä etäisyyttä työn tuomiin vaatimuksiin ja stressiin. Tekemättömät työtehtävät ja tulevat tapahtumat pyörivät koko ajan mielessä, jos eivät tietoisella tasolla, niin ainakin alitajunnan puolella.

Monelle tämän kaltainen elämäntapa, koska siitä on mielestäni kyse, ei sovi. Varsinkin nuorisotyössä se tarkoittaa myös iltatöitä, töissä olemista silloin, kun ystäväpiiri on useimmiten vapailla. Sosiaaliset suhteet joutuvat koetukselle ja vaatii vaivaa pitää kiinni ystävistään ja työn ulkopuolisista ihmissuhteista.

Useimmilla seurakuntaan työhön tulevilla on elämänkatsomuksesta nouseva innostus ja motivaatio, sanoisinpa jopa kutsumus, päästä toteuttamaan työnäkyään. Lähtökohtana se on pääosin hyvä, joskin omat hankaluutensa voi ilmetä siinä, jos näyt työn sisällöstä ja tarkoituksesta ovat yhteisön muiden työntekijöiden kanssa kovin poikkeavia. Tosin tänä päivänä työpaikoilla kiinnitetään huomiota yhteisten strategioiden luomiseen ja niiden noudattamiseen.

Joissain tutkimuksissa on todettu, että innostunut työntekijä jaksaa pitkiäkin työputkia ja työpaineita selvästi motivoitumatonta paremmin. Toisaalta riski loppuun palamiseen on huomattavasti suurempi. Tämä on mielestäni nähtävissä seurakunnassa työyhteisönä.  Oman heikkouden ja voimien vähenemisen myöntäminen sekä itselle että muille ei ole helppoa missään yhteisössä, ei myöskään seurakunnassa. Kokemukseni mukaan sen vaikeus itse asiassa vielä korostuu, koska oma identiteetti on pitkälti sidoksissa työntekijän rooliin. Jos epäonnistun työntekijänä, olen myös epäonnistunut ihmisenä, enemmän tai vähemmän.

Etäisyys avartaa näkökykyä, ymmärrystä ja kokonaisuuksien hahmottamista. Sen vuoksi se on tarpeellista, sanoisin jopa välttämätöntä. Etäisyyden ottamiseen ei kuitenkaan tarvitse aina fyysistä välimatkaa, vaikka se monesti onkin eduksi. Kaikki, mikä saa vapaa-ajalla ajatukset pois työstä ja siihen liittyvistä asioista, on yleensä eduksi. Se voi olla esim. harrastus.  Itselleni musiikki ja kuntosalilla käyminen ovat sellaisia. Jotkut kokevat meditaation, mindfulness- harjoitusten tai muun sen kaltaisen toiminnan edistävän mielen rauhoittumista ja tekevän hyvää omalle jaksamiselle. Hyvä näin. Omakohtaisesti instrumentaalimusiikin kuunteleminen rauhallisessa ympäristössä vie minut poikkeuksetta joka kerran matkalle pois ajasta ja todellisuudesta.

Kaikki kuitenkin päättyy aikanaan. Loma on lopuillaan ja ajatukset ovat olleet jo tovin töiden parissa. Fyysinenkin etäisyys on kaventunut. Syksy ja sen työt alkavat. Valoisaa syksyn aikaa sinulle tämän lukija!