Pohtiessani tämän seminaarin teemaa, ajatukset siirtyivät heti 1980-luvun puoliväliin. Syksyllä -86 aloitimme nuorten yökahvilan Vesalassa Varhelantiellä yhdessä saapasvapaaehtoisten kanssa. Se oli yksi ensimmäisistä Suomessa. Samaan aikaan aloitti toimintansa myös Jallen Pubi Tikkurilassa ja Matala Kynnys Kouvolassa.
Maailma oli monella lailla erilainen siihen aikaan. Sanoisin, että tämän päivän mittapuulla paljon turvattomampi. Ainakin erilailla turvaton kuin tänä päivänä. Yökahvilassa se näkyi siten, että koska kyseessä oli päihteetön paikka eli sisään pääsi vain selvin päin, viisaat nuoret tekivät niin, että joivat sen puoli pulloa kirkasta nurkan takana ja tulivat sitten sisään selvinpäin, ehkä silmät vähän punaisina ja hengitys mentholikarkilta tuoksuen.
Jokainen arvaa, mihin se johti. Matot menivät pesulaan joka viikko oksennuksen ja muidenkin eritteiden, ja kaatuneiden kahvien vuoksi, vessan lavuaari korjattiin suurin piirtein joka toinen viikko, tuoleja hajosi yms. Nuoret myös tappelivat ohikulkevien aikuisten kanssa. Pyrimme minimoimaan vahingot, mutta tehtävä tuntui monesti liian hankalalta. Ja toisaalta kahvilatoiminnan lopettaminen ei ollut vaihtoehto ainakaan siinä vaiheessa, sillä huomasimme heti kuinka suuri tarve sellaiselle toiminnalle oli. Sillä alueella ei ollut mitään vastaavaa, sillä paikallisen nuorisotalon toimintakin hoitui siihen aikaan pääasiassa etäohjauksella.
Noista ajoista meni vain muutama vuosi eteenpäin, kun 5-6 kahvilassa aktiivisesti käynyttä nuorta oli menehtynyt erilaisten syiden vuoksi. Joku päätti päivänsä oman käden kautta, joku kuoli huumeiden yliannostukseen, joku tapettiin, joku kuoli tapaturmaisesti jne. Kovin surullista, toisaalta en muista jokaisen kohdalla edes yllättyneeni kovasti. Ehkä enemmän koin surua.
Tällaisia tapauksia ja muistoja on paljon, luulen että muillakin teistä pidempään työelämässä olleilla voi olla paljon samankaltaisia kokemuksia. Ajatus siitä, mitä on turvallisuus ja mikä on normaalia ja tietyissä olosuhteisssa hyväksyttyä käyttäytymistä, on aika- ja paikkasidonnaista ja on muuttunut huomattavasti ainakin oman käsitykseni ja kokemukseni mukaan.
Tietysti on turha takertua menneeseen tai verrata tätä hetkeä siihen. Nyt elämme Suomessa vuonna 2017. Samalla tavoin kuin silloin 30 vuotta sitten, turvattomuuden kokemus on aina totta, yksilöllistä ja otettava vakavasti. Sitä ei voi eikä tule mitätöidä tilastollisilla faktoilla, kuten että tilastojen mukaan täällä on turvallista eikä myöskään sillä, että jonkun toisen kokemus on erilainen.
Turvallisuuden uhat ovat tänä päivänä osittain erilaisia. Ylen Taloustutkimuksella ihan äskettäin teettämän suomalaisten uhkakuvakyselyn perusteella suurimmat uhkakuvat omalle turvallisuudelle ovat satunnaisen väkivallan yleistyminen, terrori-iskut ja huono-osaisuuden lisääntyminen.
Kaikki edellä mainitut liittyvät mielestäni toisiinsa. Kiinnitin huomiota siihen, että huono-osaisuus koetaan merkittäväksi uhaksi turvallisuudelle. Näin myös itse ajattelen.
Ne, jotka joutuvat syystä tai toisesta marginaalin ulkopuolelle, voivat usein huonosti ennemmin tai myöhemmin. Syrjäytyminen ja oma pahoinvointi näkyvät yleensä myös ulospäin. Ja kohdistuu silloin tällöin myös ulkopuolisiin, joko tarkoituksella tai oman pahoinvoinnin irrationaalisena seurauksena.
Kun kyselee tämän alueen ihmisiltä, varsinkin lapsilta, nuorilta ja vanhuksilta, millaiset asiat koetaan uhkaavina, niin usein ne ovat päihtyneitä, mielenterveysongelmaisia ihmisiä. Sellaisia, joiden käyttäytyminen poikkeaa yleisestä käyttäytymisnormista. Se on ymmärrettävää ja monissa tapauksissa myös perusteltua.
Usein kuitenkin, kun tarkastellaan asioita omasta kokemusmaailmasta käsin, unohtuu se, että ne, joita me mahdollisesti pidämme turvallisuuden uhkina, kokevat samalla tavoin turvattomuutta, peläten usein oman hyvinvointinsa ja jopa henkensä edestä paljon enemmän kuin me muut.
Jokaisella meistä on perustarve kokea läheisyyttä, lämpöä, vuorovaikutusta toisiin ja sitä, että meitä kohdellaan ihmisarvoisesti, riippumatta siitä, olenko sen ansainnut omasta tai muiden mielestä. Kun pyritään tekemään yhteiskunnasta turvallisempi, tulee siinä ottaa huomioon kaikkien näkökulma.
Jos ajatellaan kirkon näkökulmasta tämän päivän uhkia turvattomuuteen liittyen, liittyvät ne osaksi edellä mainittuihin päihteiden käyttäjiin, häiriköintiin kirkossa, huumeneuloihin kirkon wc-tiloissa ja lasten leikkipaikalla. Viimeaikojen ilmiö, joka on monen muunkin tahon havaitsema ja kokema, on se nuorisojoukko, joka etsii monilla tavoin ja monissa paikoissa melkein epätoivoisesti aikuisten huomiota. Tulee mieleen viime vuoden Putous-ohjelman hahmo Matti Pikkuvanhanen, joka hoki: "Kato mua, kato mua!" Kirkon kahvion pullien ja pienen kahvikassan tyhjentäminen ja hautajaisten häiriköinti eivät sinänsä ole mahdottoman isoja vahinkoja, mutta kertovat jostakin suuresta huomioiduksi tulemisen tarpeesta ja hädästä. Näin sen tulkitsen.
Kirkon toimintaa ohjaa tai ainakin tulisi ohjata lähimmäisenrakkaus. Toimimme siitä ihmisnäkemyksestä käsin, että jokainen on Jumalan luomana jo ansainnut ihmisarvonsa eikä ole meidän tehtävämme määritellä tai arvioida sitä uudestaan. Käytännössä tulee toki joskus vastaan tilanteita, joissa sellainen ajattelutapa on haasteellista. Koska mekin olemme samalla tavoin kuin kuka tahansa koko ajan tekemisissä oman inhimillisyytemme kanssa. Mutta varmaan joskus myös onnistumme tarjoamaan sellaisen ilmapiirin ja paikan, jossa on ehkä ensimmäistä kertaa hyvä olla. Näin on ainakin useampi nuori vuosien varrella todennut: ensimmäistä kertaa mä saan olla ihan oma itseni, mua ei kiusata eikä mun tarvi esittää mitään roolia. Se on minusta äärimmäisen tärkeä kokemus oman identiteetin kehittymisen kannalta. Toki se on myös palaute siitä, että joskus ollaan onnistuttu omassa työssämme.
Palaan tässä lopuksi vielä hetkeksi uran alkuaikoihin. Muistan, kun viisi yökahvilassa häiriköinyttä poikaa ilmoittautui vetämääni rippikouluun. Ajattelin, että tästä ei välttämättä selvitä puhtain paperein. Kaikki kuitenkin sujui yllättävän mainiosti muutamaa ylimääräistä koukeroa lukuunottamatta. Vuosia myöhemmin kysyin yhdeltä pojista, mistä se johtui. Hän vastasi, että "ei me kehdattu olla hankalia tutulle tyypille". Se oli itselleni hyvä opetus, joka on ohjannut muokkaamaan omaa työtapaani. Se, että meillä oli toimiva vuorovaikutussuhde, tunsimme toisemme ja nuorilla oli kokemus siitä, että olivat tulleet kohdatuiksi, oli tässä tapauksessa avainsana ja uskon siihen, että näin se on monessa muussakin asiassa. Niin suhteessa nuoriin kuin yhteistyökumppaneihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti