Olin tänäkin vuonna saapaslaisten kanssa Provinssissa huolehtimassa apua tarvitsevien kunnosta ja kohtaamassa nuoria. Tämä kerta oli todennäköisesti viimeiseni.
Pääasiassa istuskelin Saappaan tukikohdassa toimien sieltä käsin. Tukikohdan yhteydessä oli saapaslaisten vastaama selviämisteltta ja lepopaikka. Tällä kertaa kävin vain kerran festarialueella aistimassa tunnelmaa, se riitti tyydyttämään kiinnostukseni. Kävellessäni crew-nauha ranteessani muun festariväen mukana ympäri aluetta havahduin ensimmäistä kertaa siihen, että taidan olla vanha tähän tai sitten tämä ei ainakaan ole enää minun juttuni. Alkoholihuuruisen väentungoksen keskellä maleksiminen hitaasti paikasta toiseen ei tuota minkäänlaista mielihyvää, enemmänkin päinvastoin. Oma tapani nauttia musiikista on kovin toisenlainen. Mielelläni keskityn siihen rauhassa kotona tai jos joskus menen kuuntelemaan live-musiikkia, menen paikkaan, joka on varta vasten tehty siihen tarkoitukseen, jossa meluavien ihmisten aiheuttama taustahäly ei estä musiikin nyanssien kuulemista.
Satuin kävellessäni kuulemaan päälavalta kovalla volyymilla tulevaa suomenkielistä rap-musiikkia. En tunnistanut esiintyjää, tosin sain myöhemmin kuulla, että kyseessä oli tunnettu muusikko. Ehkä satuin paikalle huonojen esitysten aikaan, mutta huomasin, kuinka musiikki herätti mielessäni kummastuneita ajatuksia. Miksi aikuinen noin kolmekymppinen artisti ilmaisee itseään niin kuin murrosikäinen angstinen nuori? Uhoa, kirosanoja, haistattelua, yksinkertaisia hokemia. Olen ymmärtänyt kyllä, että sellainen kuuluu genreen. Siitä huolimatta se ei herätä itsessäni minkäänlaista positiivista vastakaikua. Sain palautetta myös erään toisen suomalaisen rap-musiikin ykköskenttään kuuluvan muusikon keikalta, jossa sama ilmiö nousi esille. Se vahvistaa käsitystäni siitä, että kyse on musiikkilajin kuuluvasta ilmaisutavasta. Esiintyjän imagon on ilmeisesti oltava sen kaltainen ollakseen uskottava.
Oman paheksumiseni lomassa satuin hetkeksi pysähtymään pienen esiintymislavan äärelle. Siellä monijäseninen bändi teki soundcheckkiään. Vaikka lopputulos ei vielä ollut ihan kohdallaan, huomasin kuinka musiikki löysi heti vahvan kosketuskohdan tunteisiini. Olisin mielelläni jäänyt kuuntelemaan bändiä, mutta varsinainen esiintyminen oli ilmeisesti vasta reilun puolen tunnin kuluttua. Kyse oli tutuista vanhoista raskaammista rock-klassikoista.
Myöhemmin työstettyäni asiaa mielessäni havahduin siihen tosiasiaan, että rock syntyi aikoinaan juuri kapinana vallitsevaa aikuiskulttuuria ja sen arvoja kohtaan. Vanhempi sukupolvi koki sen rienaavana ja totuttujen käytöstapojen vastaisena. Muistan myös omien vanhempieni todenneen hieman alentuvasti, että kyse on nuorisomusiikista ja nuoret aikuistuttuaan ryhtyvät kuuntelemaan kunnon perinteistä musiikkia. Siihen kuuluivat valssi, tango, humppa ja myös foxtrot. Ehkä jokin muukin musatyyli. Rock-musiikista tuli myöhemmin osa valtakulttuuria. Tätä nykyä se se ei enää ole sitä, ainakaan samassa määrin.
Rap, niinkuin moni muukin musiikki, on saanut alkunsa nuorten tarpeista synnyttää oman sukupolvensa musiikkia ja omanlaistaan tapaa ilmaista kokemuksiaan ja ajatuksiaan elämästä. Samalla tavoin kuin itse paheksun rap-musiikin joitain piirteitä, omat vanhempani eivät ymmärtäneet lainkaan nuorten kiinnostusta yksinkertaista ja kovaäänistä rockia kohtaan. Tämän tajuaminen vahvisti sen, että omat nuoruuden päiväni ovat jo kauan aikaa sitten jääneet taakse eikä minun itse asiassa tarvitse, niin nuorisotyöntekijä kuin olen ollutkin, ymmärtää kaikkia nuorisokulttuuriin liittyviä piirteitä tai ainakaan kokea niitä omakseni. Hyvä näin. Silti voin hyvillä mielin seurata festarikansan juhlintaa. Ihmiselle tekee hyvää iloita toisten seurassa. Sellaisia hetkiä ei ole elämässä liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti