Kävelin jokin päivä sitten Länsimäen koulun ohi, niinkuin teen lähes joka päivä koirien kanssa. Pandemian aikana koulun pihalla ja urheiluaitauksessa on ollut kovin hiljaista. Olen usein nauttinut siitä ja varsinkin nuorempi koirista on ollut kovin tyytyväinen. Se nimittäin pelkää lapsia ja nuoria. Kova hälinä saa koiran levottomaksi ja kiirehtimään nopeasti koulun ohi.
Tällä kertaa koulun piha-alue oli täynnä ilakoivia nuoria. Osa pelasi jalkapalloa ja muitakin pallopelejä, muut pitivät jollakin muulla tavoin hauskaa. Se ainakin oli oma näkemykseni tilanteesta. Yllätyin siitä, kuinka mukavalta tuntui nähdä nuoria niin täynnä riemua ja elämäniloa. Yhdessäolo oli heille nautinnollista. Tuossa tilanteessa viimeistään realisoitui pandemian rajoitusten merkitys nuorille, tai ainakin suurelle osalle heistä. Nuori tarvitsee aikuiseksi kasvaakseen muita ihmisiä rinnalleen. Vertaisryhmä toimii peilinä oman minäkuvan muodostamiselle. Jos konkreettista yhteyttä ei ole ja peilinä toimii vain näyttöpääte tai puhelin, jää kuva yksi-tai kaksiulotteiseksi. Ilmeet, eleet, läheisyys ja fyysinen läsnäolo puuttuvat ja samalla myös kasvun kannalta tärkeät elementit. Miten se vaikuttaa nuoren käsitykseen itsestään, muista ja elämästä yleensäkin, on olennainen kysymys. Luulen, että etäelämän vaikutukset ovat nuorille olleet suuremmat kuin moni meistä on ajatellut. Varsinkin niille nuorille, jotka ovat jo aikaisemmin liikkuneet elämän marginaalissa eli olleet syrjäytymisvaarassa, tämä aika on tarjonnut mahdollisuuden ottaa vielä useamman askeleen syrjempään. Vetäytyä itseensä, irtautua muista. Kadottaa tunnetason yhteys toisiin.
Toivon toki, että sosiaali- ja kasvatustyön havahtuminen tähän tilanteeseen ei tapahdu liian myöhään, että liian paljon vahinkoa ei ole päässyt tapahtumaan. Nuorten mielenterveysongelmista on puhuttu vuosien tai itseasiassa vuosikymmenten ajan. Ehkä tämä saa panostamaan yhteiskuntaa tilanteen parempaan suuntaan viemiselle. Niin ainakin toivon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti