Raaka väkivalta ongelmanratkaisuna, ahdistuksen purkuvälineenä tai jopa politiikan teon välineenä on saanut vastenmielisiä ja käsittämättömiä piirteitä. Ja koko ajan se on tullut lähemmäksi, melkein iholle. Enää ei voi todeta, että se tapahtuu jossain kaukana. Maailma on pienentynyt ja se, mitä tapahtuu jossakin muualla, koskettaa yhä enemmän myös meitä.
Terrorismi Euroopassa tuntuu kasvaneen ja se on yltänyt jo Suomeen asti. Sen osoittaa Turun äskettäinen puukotusverilöyly. Kaikkea ei voi kuitenkaan laittaa terrorismin tai ISIS -nimisen fundamentalistisen islamilaisen järjestön piikkiin. Kouluampumiset niin meillä kotosuomessa kuin ulkomailla ovat järkyttäviä. Äskettäinen Vegasin käsittämätön iäkkään miehen tekemä verilöyly on yksi esimerkki. Näissä motiivit ovat ymmärrykseni mukaan olleet kuitenkin kovin henkilökohtaisia, ei minkään poliittisen tai aatteellisen ryhmän aikaansaamia. Voimakkaasti pahoinvoivan ihmisen aikaansaannoksia.
Muutama päivä sitten uutisoitiin kymmenien ihmisten joukkotappelusta Kontulassa. Voin ymmärtää hyvin sen, että tunteet saavat toisinaan vallan. Voin hyvin ymmärtää myös sen, että joskus voi suuttua niin rajusti, että normaali järjen käyttö ja arvostelukyky eivät enää toimi. Silti väkivallan käyttö on kummallinen ja epälooginen keino purkaa turhautumista. Se ei koskaan johda hyvää lopputulokseen. Sen tuloksena syntyy vain lisää vihaa. Jos taustalla on jonkinlainen uskontoon liittyvä erimielisyys, niinkuin jossain uutisessa annettiin ymmärtää, on asia vielä kummallisempi ainakin näin suomalaisen kirkonmiehen näkökulmasta.
Lisäksi osittain saman kuvaan kuulunee asennemuutos, jossa virkamiesten vastustus on kasvanut. Muualla maailmalla se lienee ollut pitkäaikainen ilmiö, mutta meillä on virkavallan kunnioittaminen ollut perinteisesti hyvällä mallilla. Nuorison kapinointi esim. poliisia kohtaan on mielestäni osa murrosikään kuuluvaa ja ohi menevää auktoriteettivastaisuutta. Tampereen äskettäiseen joukkotappeluun liittyi lehtikirjoituksen mukaan piirre, jossa nuoret kuulusteluissa käyttäytyvät uhkaavasti poliisia kohtaan. Totaalinen kunnioituksen puute. Mistä se kertoo ja johtuu? Varmaankin samalla tavoin pahoinvoinnista. Sääli vain, että sellaisella mentaliteetilla ihminen syrjäyttää itsensä yhteiskunnasta sen marginaaliin.
Poliiseita on kehotettu välttämään virka-asun käyttöä vapaalla ollessaan. Samanlainen ohjeistus on annettu myös pelastuslaitosten työntekijöille. Sisäministeriö on ohjeistanut pelastuslaitoksia hankkimaan ensihoitajille ja palomiehille luodinkestävät kypärät ja liivit. Se on varmasti aiheellista, mutta samalla pöyristyttävää. Toki olen saapaspäivystyksissä joissain isoissa tapahtumissa kohdannut tilanteita, joissa paikalla ollut väki on estänyt ensihoitajia pääsemästä loukkaantuneen avuksi. Miten yhteiskunta voi toimia, jos sen perusturvan antajat eivät enää saa tehdä työtään ilman väkivallan uhkaa? Onko anarkia parempi vaihtoehto? Siihen jotkut näyttävät pyrkivän joko tiedostetusti tai tiedostamatta.
Miten tällaiset tapahtumat vaikuttavat meihin? Luulen, että aika moni kokee samansuuntaisia tunteita kuin minä. Epäuskoa, pelkoa, turvattomuutta ja jopa vihaa. Mutta onko mahdollista, että se voi vaikuttaa meihin myös turruttavasti, niin että emme enää jossain vaiheessa reagoi samalla intensiteetillä kuin ennen, että väkivalta arkipäiväistyy myös ajatusmaailmassamme? Entä voiko se joillakin laskea kynnystä ryhtyä samanlaisiin tekoihin, ajatella että sellainen on hyväksyttävä, toimiva ja rohkea vaihtoehto?
Eikö ole olemassa muita keinoja ulospääsyyn hankalasta tilanteesta? Emmekö kykene tai halua löytää toisenlaisia tapoja selvittää erimielisyyksiämme? Mihin ovat kadonneet vuorovaikutustaitomme? Niin metsä vastaa kuin huudetaan. Tekisi mieleni kysyä, ja joskus olen kysynytkin aggressiiviselta nuorelta, että onko tämä se tapa, jolla haluat myös itseäsi kohdeltavan?
Väkivaltaisia tapahtumia koskeva uutisointi toki antaa harhakuvan barbaarimaisen käyttäytymisen yleisyydestä. Uskon, että lähes jokainen meistä kokee itselleen vieraaksi ja jopa vastenmieliseksi väkivallan käytön toista ihmistä kohtaan. Se ei kuitenkaan ole kiinnostavan lööpin aihe.
Saappaan työ on rauhan välikappaleena toimimista, sopusoinnun, yhteisymmärryksen ja toisten kanssa toimeentulemisen edistämistä. Se on pitkälti myös oma tapani ajatella asioista. Uskon, etten ole yksin tämän ajatuksen kanssa. Kaikesta uutisoinnista huolimatta olen vakuuttunut, että jokaisella toista ihmistä kunnioittavalla kohtaamisella on oma tärkeä merkityksensä pyrkiessämme elämään onnellisina ja sopusoinnussa niin toistemme kuin itsemme kanssa. Emme saa vaipua epätoivoon. Rakkaus on suurempi voima kuin viha. Toivottavasti.
#saapas #eiväkivallalle #viha #terrorismi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti