Toissaviikolla tein matkan Skotlantiin. Mieleeni tuli etukäteen Braveheart -niminen elokuva, jossa Mel Gibson näytteli Englannin kuninkaan tyranniaa vastaan taistellutta skotlantilaista William Wallacea. Paikan päällä elokuva ja sen tunnelmat jäivät taka-alalle, huomio kiinnittyi muihin asioihin ja paikallisiin nähtävyyksiin.
Mäkinen maasto, vanhat rakennukset, historia tuli vastaan monessa kohtaa. Edinburghin läheisyydessä sijaitseva Rosslynin kappeli, joka on nykyään erittäin suosittu nähtävyys Da Vinci koodi -nimisen kirjan ja elokuvan johdosta, oli mielenkiintoinen kohde. Se ei vastannut ihan luomaani mielikuvaa ollen paljon pienempi ja intiimimpi paikka. Se ei kuitenkaan vähentänyt sen kiehtovuutta, pikemminkin päinvastoin. Jotain mystistä siinä paikassa oli.
Historiallisissa kohteissa vieraileminen herättää usein itselläni ajatuksia siitä, kuka olen, mistä tulen ja mihin olen menossa. En nyt tarkoita vain omia sukujuuriani, vaan laajemmin sitä, millainen historia meillä ihmisinä on takanamme. Miten maailma ja elämä on muuttunut ja toisaalta, mikä meitä tämän päivän ja menneisyyden sukupolvia yhdistää?
Elämän ulkokuori on monilta osin täysin erilainen kuin muutama vuosikymmen sitten. Jos verrataan aikaan satoja vuosia sitten, on muutos valtava. Mikä sitten on pysynyt ennallaan? Ihmisen tunteet, ajattelu, kokemus ihmisyydestä lienevät samankaltaisia kautta historian. Kuka olen, mikä on minun paikkani tässä maailmassa? Iän myötä olen ymmärtänyt, että vaikka olen oma individualistinen yksilöni, en voi välttyä olemasta myös osa historian ja sukuni tulosta. Menneisyys elää minussa, tahdon sitä tai en. Sekä geneettisesti että psyykkisesti. Se ei kuitenkaan estä itseäni tekemästä omia valintojani. Tosin oma historiani vaikuttaa myös niissä tavalla tai toisella.
Ihmisellä on taipumus liittyä joukkoon, etsiä vertaisryhmiä. Tehdä samoja asioita ja kokea elämyksiä yhdessä. Itse olen ollut koko ikäni kokenut olevani ”mies, joka kulkee omia polkujaan”. Muutaman kerran olen ollut jääkiekkoa katsomassa livenä, joskus nuorena Kouvolassa, myöhemmin kerran Helsingissä ja Porissa. Kokemukset ovat olleet ristiriitaisia tunnetasolla. Eniten itseäni on häirinnyt se tunnekuohu, joka otteluissa kohdistuu vastustajien ja erotuomarin mollaamiseen. Toki katsojat kannustavat omiaan ja se onkin pelkästään positiivista. Itse rauhaa rakastavana ja sopusointua etsivänä koen kuitenkin suurta hämmennystä ja jopa ahdistusta sellaisesta vihan määrästä, jota näen usein joukkueurheilun katsomossa.
Jalkapallosta olen pitänyt. Seuraan mielelläni kotisohvalta Mestarien liigan otteluita ja huippujoukkueiden kohtaamisia. Taitavat yksilöt ja hyvin harjoitellut pelistrategiat kiehtovat mieltä. Skotlannin lyhyeen matkaan halusin sisällyttää jalkapallo-ottelun seuraamisen ihan livenä. Onneksi sellainen mahdollisuus osui kohdalle. Se oli nautinnollinen ja osittain myös yllätyksellinen kokemus. Yllätyksellinen siksi, että hämmästyin, kuinka erilaiselta se tuntui kuin kotisohvalta katsottuna. Se tuli lähelle, peliareena vaikutti paljon pienemmältä (vaikka olisin olettanut aivan toisin) ja oli kovin vaikea olla reagoimatta pelitapahtumiin tunnetasolla. Itse yllyin jopa taputtamaan spontaanisti kotijoukkueen eli Hibernian FC:n puolesta. Se on jo paljon minulta. Huomasin myös kokevani jonkinasteista yhteenkuuluvuutta muiden kotijoukkueen kannattajien kanssa. Se tuntui paitsi hämmentävältä, myös jollain tavalla hyvältä. Olin osa jotain ryhmää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti