Kävimme läpi nuorten kokemuksia hautajaisista ja
mahdollisista läheisten menettämisestä tai sen pelosta. Kerroin myös omien
vanhempieni kuolemista ja niihin liittyvistä asioista. Siitä, kun äitini
yllättäen ajoi autolla ulos tieltä ja menehtyi siihen. Kuinka saattelin isääni
viimeiselle matkalle sairaalan vuoteen ääressä. Nuo tilanteet olivat hyvin
erilaisia, samoin oma kokemukseni ja tunnetilani niissä.
Puhuimme myös siitä, kuinka suruprosessille on annettava
tilaa ja kuinka se vaikuttaa meihin riippumatta siitä, pyrinkö kieltämään asian
vai en. Nimittäin osalle meistä kuolemaan ja läheisten menettämiseen liittyvät
asiat voivat olla niin ahdistavia, että ne haluaa kieltää. Ja sehän ei onnistu
mitenkään. Asiat joka tapauksessa vaikuttavat meihin riippumatta siitä,
annammeko siihen luvan vai emme.
Luimme tunnetun tarinan taksikuskista ja hänen illan
viimeisestä asiakkaastaan, vanhasta naisesta, joka oli matkalla
saattohoitokotiin. Huolimatta siitä, onko tarinalla mitään totuuspohjaa, se tuo
esille arvokkaan näkökulman elämään.
”Eräs
taksikuski kertoo:
Tulin
osoitteeseen ja painoin tööttiä. Pienen odottelun jälkeen painoin uudelleen.
Oli vuoroni viimeinen ajo, joten ajattelin ajaa tieheni, mutta sen sijaan
parkkeerasin autoni ja kävelin ovelle ja koputin. “Pieni hetki”, vastasi
vanhalta kuulostava ääni. Kuulin, kun jotain kiskottiin lattiaa pitkin.
Pitkän
odottelun jälkeen ovi aukesi. Edessäni seisoi yhdeksänkymppinen pieni nainen.
Hänellä oli kuviollinen mekko ja pillerihattu, jossa oli huntu, kuin 40-luvun
elokuvasta.
Hänen
vieressään oli pieni laukku. Asunto näytti siltä kuin siellä ei olisi asunut
ketään vuosiin. Kaikki huonekalut oli peitetty lakanoilla. Seinillä ei ollut
kelloja eikä tavaroita pöydillä. Nurkassa oli pahvilaatikko täynnä valokuvia ja
lasitavaraa.
“Voisitko
kantaa laukkuni autoon?” hän kysyi. Vein laukun autoon ja palasin auttamaan
naista.
Hän
otti kiinni kädestäni ja me kävelimme hitaasti autolle. Hän kiitteli minua
ystävällisyydestä. “Eipä tässä mitään”, sanoin, “kohtelen asiakkaitani kuten
haluaisin omaa äitiäni kohdeltavan.”
“Oi,
olet hieno poika”, hän sanoi. Kun pääsimme autoon, hän antoi minulle osoitteen
ja kysyi: “Voisitko ajaa kaupungin kautta?”
“Se
ei ole lyhin tie”, vastasin nopeasti.
“Ei
se mitään”, hän sanoi. “Minulla ei ole mikään kiire. Olen menossa
saattohoitokotiin.”
Katsoin
peilistä häntä. Hänen silmänsä kiilsivät. “Minulla ei ole perhettä”, hän jatkoi
pehmeällä äänellä. “Lääkäri sanoi, ettei minulla ole paljon aikaa.” Kurotin
mittariin ja suljin sen.
“Mitä
tietä haluat mennä?”, kysyin.
Seuraavat
kaksi tuntia ajoimme kaupunkia läpi. Hän näytti rakennuksen, jossa hän oli
aikoinaan työskennellyt.
Ajoimme
läpi asuinalueen, jossa hän oli asunut miehensä kanssa naimisiin menon jälkeen.
Hän pysäytti minut huonekalukaupan eteen, jossa oli aikoinaan ollut tanssisali,
jossa hän oli käynyt nuorena.
Välillä
hän pyysi hidastamaan jonkin erityisen rakennuksen kohdalla tai kulmassa ja
tuijotti pimeään sanomatta mitään.
Kun
ensimmäiset auringonsäteet näkyivät horisontissa, hän yhtäkkiä sanoi: “Olen
väsynyt. Mennään.”
Ajoimme
hiljaisuudessa hänen antamaansa osoitteeseen. Se oli matala rakennus.
Kaksi
hoitajaa tulivat ulos taksin luo heti, kun pysähdyimme. He olivat huolehtivia,
seurasivat hänen jokaista liikettään. He olivat selvästi odottaneet häntä. Avasin
takakontin ja vein pienen laukun ovelle. Nainen oli jo istuutunut pyörätuoliin.
“Paljonko
olen velkaa sinulle?” hän kysyi kaivaen käsilaukkuaan.
“Et
mitään”, sanoin.
“Sinun
täytyy myös tienata”, hän vastasi.
“On
muitakin asiakkaita”, vastasin.
Ajattelematta
asiaa kumarruin ja halasin häntä. Hän halasi takaisin tiukasti.
“Annoit
vanhalle naiselle ilonhetken”, hän sanoi, “kiitos.”
Puristin
hänen kättään ja kävelin hämärään aamuun. Takanani ovi sulkeutui. Se oli ääni,
joka tuli elämän sulkeutumisesta.
En
ottanut asiakkaita enää siinä vuorossa. Ajelin päämääröttömästi ajatuksissani.
Koko päivänä tuskin pystyin puhumaan. Mitä jos nainen olisi saanut vihaisen
taksikuskin, tai jonkun jolla olisi ollut kiire lopettaa vuoro? Mitä jos olisin
päättänyt lähteä tai töötännyt vain kerran ja sitten ajanut pois?
En
usko, että olen tehnyt mitään tärkeämpää elämässäni.
Olemme
tottuneet ajattelemaan, että elämämme pyörii isojen hetkien ympärillä.
Mutta
usein suuret hetket saapuvat tietämättämme – kauniissa paketissa, joka saattaa
muiden silmiin näyttää pieneltä.”
Vapaasti
suomennettuna Kent Nerburnin kirjasta Make
Me an Instrument of Your Peace: Living in the
Spirit of the Prayer of St. Francis (HarperOne, 1999)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti