Vapaaehtoisena seurakunnassa

Jatkan aikaisemmin aloittamastani aiheesta vapaaehtoisuustoimijoista seurakunnassa. Viimeksi otin esille isosteeman. Isosten merkitys rippikoulussa on olennainen. Seurakunnissa on kuitenkin paljon muita vapaaehtoisia, joille vapaaehtoistoiminnan merkitys on tärkeä ei vain hyvän tekemisen vuoksi, vaan oman elämänkatsomuksensa toteuttamisen takia. Seurakunta on tarjonnut tähän oivan mahdollisuuden.

Saapastoiminnassa aloittaessani vapaaehtoisista puhuttiin avustajina. Aika pian huomasin termin häiritsevän minua sen vapaaehtoisia väheksyvän muotonsa vuoksi. Vapaaehtoiset eivät ainakaan Saappaan työssä ole millään lailla avustajan roolissa, vaan tasavertaisina toimijoina. Työntekijällä on oma koordinaattorin ja toiminnasta vastaavan roolinsa, mutta päivystystoiminnassa ja muussakin vapaaehtoiset ovat yleensä vähintään yhtä päteviä, usein osaavampia kuin palkattu seurakunnan työntekijä.

Kuka sitten on sopiva toimimaan vapaaehtoisena seurakunnan nimissä? Eri toiminnoilla on omat tavoitteensa ja tarkoituksensa, miksi ne ovat olemassa ja mihin niillä pyritään. Niistä nousevat toimintamuotojen ja tehtävien käytännöt, joiden puitteissa ja joiden ohjaamina myös vapaaehtoiset toimivat kukin omalla persoonallaan. Niiden ohjeistuksien mukaan toimimista edellytetään sekä palkatuilta työntekijöiltä että vapaaehtoistoimijoilta. Mutta entä vapaaehtoisten oma henkilökohtainen elämänkatsomus? Voiko se olla millainen tahansa? Ei varmastikaan, mutta jos ryhdymme asettamaan sille kovin tiukat kriteerit, olemme vaarassa joutua hakoteille. On selvä, ettei seurakunnan nimissä voi tehdä mitä tahansa ja miten tahansa, mutta on kuitenkin annettava tilaa erilaisille näkemyksille ja kokemuksille ihmisyydestä. Työntekijällä on viimekäden vastuu toiminnan eettisyydestä ja pelisääntöjen noudattamisesta.

Vapaaehtoisten arvostaminen nousi teemana esille eräässä seurakuntayhtymän järjestämässä koulutus- ja esittelytilaisuudessa, jossa kerrottiin myös saapastoiminnasta ja siinä liittyvästä koulutuksesta edellytyksenä toimia vapaaehtoisena ryhmässä. Alustusten jälkeen itselleni tuntematon seurakunta-aktiivi kommentoi tuohtuneena sitä, että eikö seurakunnassa arvosteta vapaaehtoisten ammattitaitoa ja elämänkokemusta, kun pitää vielä käydä jokin koulutus voidakseen antaa arvokasta aikaansa nuorten auttamiseen. Eikö hyvä tahto ja elämänkokemus jo itsessään riitä? Miksi tehdään kynnys tulla mukaan kohtuuttoman korkeaksi? En voinut olla vastaamatta ja kertomatta, että seurakunnassa on monenlaisia toimintoja, joissa vaaditaan perehdytys nimenomaan kyseiseen spesifiin toimintaan. Ilman sitä ei ole edellytyksiä työskennellä toiminnan vaatimien ohjeistuksien ja periaatteiden mukaisesti. Kaikki vapaaehtoistoiminnot eivät vaadi samanlaista koulutusta, moniin pääsee mukaan vain pienellä perehdytyksellä.

Olin aikoinani mukana Kirkkohallituksen työryhmässä, jossa alkuperäisenä tavoitteena oli laatia kirkon vapaaehtoistoiminnan strategia. Ryhmän toimeksianto muuttui jonkin verran matkan varrella, mutta saman teeman äärellä kuitenkin työskentelimme. Olennainen kysymys ja suuri strateginen haaste oli mielestämme se, kuinka saada aikaan juuri se aikaisemmin mainitsemani muutos, jossa toimimme seurakunnassa yhdessä tasavertaisina paremman tämän päivän ja huomisen eteen. Kuinka luopua siitä asetelmasta, jossa seurakunnan työntekijät pitävät toiminnan vallan kahvasta kiinni sanellen sen, mitä teemme seurakunnan nimissä? Pitkän perinteen mukaisesti työntekijä toimii esimiehenä ja vapaaehtoinen kahvinkeittäjänä ja apumiehenä/-naisena. Siitä luopuminen ei tapahdu hetkessä eikä ole vaivatonta, ei työntekijöille eikä seurakuntalaisille. Se on mielestäni kuitenkin ainoa mahdollinen suunta.