VIIMEINEN TYÖVUOSI

Nuorena miehenä en olisi uskonut tämän koskaan tulevan eteeni, mutta aika etenee väistämättä. Viimeinen työvuoteni on lähtenyt käyntiin. Päätös siitä, että siirryn eläkkeelle syntyi aika nopeasti, mutta harkiten. Huomasin ajattelevani, että aikani on nyt täynnä. Siitä on 37 vuotta, kun aloitin silloisessa Mellunkylän seurakunnassa. Olin alunperin pohtinut olevani vielä muutaman vuoden työelämässä, mutta olosuhteiden muututtua koen, että tämä on oman mielenterveyteni kannalta paras vaihtoehto. Vaikka kyse on suuresta luopumisesta, huomaan olevani vähitellen päivä päivältä valmiimpi tähän muutokseen. 

Suomessa on eläkkeen saajia noin 1,6 miljoonaa. Suuri joukko, joka edelleen kasvaa väestön ikääntyessä. Joillekin se on kauan odotettu tavoite, joillekin uhkakuva. Elämä joka tapauksessa muuttuu eläkkeen siirtymisen myötä. Vapaa-aikaa on enemmän, toisaalta taloudellinen turva tulee olemaan heikompi. 

Väistämättä tässä kohtaa elämää eteen tulee ajatus elämän tarkoituksesta, tai voisi ehkä paremmin sanoa, elämän tarkoituksista. Kliseisesti voi sanoa, että elämän tarkoitus on rakastaa ja tulla rakastetuksi. Tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on. Löytää oma viite- ja tukiryhmänsä. Kokea kuuluvansa johonkin.

Nuo edellä mainitut ovat totta. Ne ovat elämän perustarkoituksia ja tavoitteita. Tie kohti onnellisuutta. Silti ajattelen, että on jotakin muutakin. Monelle työ on elämän sisällön tuoja ja myönnän, että näin se on ollut omalla kohdallanikin. Alkuvuosien jälkeen ryhdyin ajattelemaan, että tämä työ on elämäntehtäväni ja näin olen kokenut tähän päivään saakka ja koen edelleen. 

Suomen Mielenterveys ry:n mieli.fi sivuilla todetaan, että ”jos eläkkeelle siirtyminen herättää tunteen elämän tarkoituksen katoamisesta, alttius mielenterveyden ongelmille kasvaa.” Allekirjoitan tuon näkemyksen. Ajattelen, että kyse voi olla ainakin kahdenlaisesta näkökulmasta. On ihmisiä, joille työssä käyminen itsessään muodostaa elämän perustarkoituksen. On syy, miksi nousta aamuisin ylös. Työpaikan ihmissuhteet ja vuorovaikutus siellä muodostavat tärkeän osan elämän peruspilareista. Kun nämä otetaan pois, on ymmärrettävää, että voi tuntua siltä, että putoaa tyhjyyteen. On kovin vähän, mistä tarttua kiinni.

Toisenlainen, yhtä haasteellinen tilanne on aikaisemmin mainitsemani, jossa työn sisältö muodostaa suuren osan elämän tarkoituksesta. Työ on elämäntehtävä tai kutsumus. Kun elämäntehtävä loppuu, niin mitä jää jäljelle? Mistä löytää elämälle siinä vaiheessa merkityksellisyyttä? Löytyykö se työelämän muistelemisesta, menneessä elämisestä? Sen pohtimisessa, teinkö työni hyvin, olinko tehtäväni arvoinen? Vai voinko siirtyä elämässä eteenpäin, johonkin ainakin osittain uuteen? Tällaista olen pohtinut jo muutaman vuoden ajan ja eritoten pari viime kuukautta. Ihmissuhteeni ovat lähes kaikki työn kautta syntyneitä. Samoin se, mitä olen valtaosalle muista ihmisistä, perustuu työhöni. Millainen elämä odottaa, kun työ päättyy?

Tiedän ihmisiä, joille eläkkeelle siirtyminen on ollut vaikea prosessi, joillekin jopa ylipääsemätön. Otteen saaminen elämästä ilman työtä ei ole onnistunut.

Eläkevalmennuksen tehtävänä on auttaa näkemään elämässä muitakin merkityksiä kuin työ. Löytää uudenlainen päivärytmi ja mielekästä tekemistä. En itse ole kokenut tarvitsevani valmennusta. Sen verran viisauden siemeniä on minullekin jaettu, että olen osannut löytää itselleni joitakin muitakin merkityksellisiä tai ainakin kiinnostavia asioita. Kuinka hyvin ne täyttävät työn jättämän aukon, sen aika tulee näyttämään. Joka tapauksessa tulen jättämään työelämän äärimmäisen tyytyväisenä kaikkeen siihen, mitä työni on minulle opettanut, samoin kuin kaikkeen siihen, mitä olen saanut kohtaamiltani ihmisiltä. Niitä ei voi minulta poistaa. Toki oma surutyö on läpikäytävä, sitä ei voi väistää. Se kuuluu elämään, kuten myös luopuminen.

<script async src="https://pagead2.googlesyndication.com/pagead/js/adsbygoogle.js?client=ca-pub-6177718860063588"

     crossorigin="anonymous"></script>