Tämä teksti on pieni ote tulevasta kirjastani. Kirjan valmistumiseen ja julkaisuun on vielä pitkä matka, mutta askel kerrallaan se etenee.
Saapastoiminta on pyrkinyt pysymään ajassa ja vastaamaan haasteisiin. Sellaisestahan se alunperin alkoikin, toiminnasta Keimolan festarilla. Pari vuotta myöhemmin tuli katupäivystys ja paljon myöhemmin Nettisaapas. Uusimmat toimintamuodot ovat KouluSaapas ja KriisiSaapas. Näitä ennen joillekin paikkakunnille oli syntynyt saapaskahviloita, jotka ovat viime aikoina lisääntyneet. Se on palauttanut mieleeni syksyllä -86 saapasporukan kanssa aloitetun nuorten yökahvilan, jota toki olisi hyvin voinut kutsua myös saapaskahvilaksi, koska saapasporukalla sitä pyöritimme.
Kirjoitin 1990-luvulla yökahvilasta ja sen perustamisesta seuraavaa:
”Vesalan kerrostalolähiöllä Itä-Helsingissä oli 1980-luvun puolivälissä huono maine. Asukkaiden sosiaalinen pahoinvointi näkyi mm. Runsaana päihteiden käyttönä ja suurina rikollisuuslukuina. Sosiaali- ja nuorisotyöntekijät kokivat työnsä alueella vaativaksi ja kuluttavaksi. Työntekijöiden vaihtuvuus oli suuri.
Nuorten saamat elämisen mallit Vesalassa eivät olleet kovin rohkaisevia. Ongelmat koulunkäynnissä, ihmissuhteissa ja koko elämän hallinnassa olivat yleisiä. Päihteiden käytön osalta ammattikouluna toimi läheinen metsikkö, jota kutsuttiin mäntybaariksi. Sinne kokoontui päivittäin ihmisiä vauvasta vaariin yhteiseen ajanviettoon.
Kunnallisella sektorilla nuorisotyön suuntaus oli 1980-luvulla aktiiviseen harrastetoimintaan panostaminen. Avointen ovien toimintaa pidettiin sekö nuorisoa passivoivana että yhteiskunnan kannalta lähes hyödyttömänä toimintamuotona. Tästä johtuen ne nuoret, jotka eivät löytäneet kiinnostuksen kohteita nuorisotalojen tai muiden nuorisotyötä tekevien tahojen tarjonnasta - tai eivät yleensäkään halunneet sitoutua harrasteaktiviteetteihin, jäivät ulkopuolelle paitsi kaikesta harrastetoiminnasta niin samalla myös koko nuorisotyöstä.
Vesalan alueella erilaisen harrastetoiminnan parissa oli hyvin suppea joukko. Suuri osa nuorista vietti aikaansa kaduilla toimettomana poistumatta kuitenkaan Vesalasta juuri muulloin kuin koulussa käydäkseen. Koko väestön alueellinen itsetunto oli hyvin matalalla.
Keväällä 1986 syntyi idea avointen ovien iltatoiminnasta alueen nuorille. Se päätettiin aloittaa seuraavana syksynä. Toimintaa päätettiin ryhtyä kutsumaan nimellä yökahvila.
Yökahvila aukaisi ovensa ensimmäisen kerran syyskuussa 1986 seurakunnan kaupungilta vuokraamassa omakotitalossa Varhelantiellä. Yökahvilan toimintaa pyörittivät seurakunnan erityisnuorisotyöntekijän ohella vapaaehtoiset saapaslaiset, joita oli työntekijän lisäksi joka perjantai vähintään kuusi. Ovet olivat auki klo 21-01.
Yökahvila toimi Vesalassa kahden vuoden ajan. Jälkimmäisen vuoden sitä pidettiin kaupungin nuorisotalolla, koska seurakunta joutui luopumaan Varhelantien toimitilasta. Monenlaiset vaikeudet, joista suuri osa liittyi juuri tilakysymykseen, johtivat siihen, että yökahvilan toiminta päätettiin lakkauttaa keväällä 1988. Päätöstä oli helpottamassa se, että kaupungin nuorisotoimen aktiviteetti alueella lisääntyi juuri samoihin aikoihin.
Perjantai-illoissa kävi 20-40 nuorta, iältään 10-17-vuotiaita. Käytännössä kyse oli melko perinteisestä avointen ovien iltatoiminnasta. Nuorille tarjottiin mahdollisuus musiikin kuunteluun, erilaisten pelien pelaamiseen, kahvin/teen ja korppujen nautiskeluun ja toki myös vapaaseen oleskeluun. Järjestettyjä ohjelmatuokioita ei yökahvilassa juuri pidetty. Pääpaino henkilökunnan puolelta oli aktiivisessa läsnäolossa. Kontakteja pyrittiin luomaan koko ajan nuoria ja heidän omaa tahtoaan kunnioittaen.
Yökahvilan ajatus nuorten kohtaamisesta toimi varsin hyvin. Ulkopuolisia nuoria kävi paikalla harvoin. Nuorten lukumäärä oli kohtuullinen. Samat nuoret kävivät lähes joka perjantai. Toiminnan vetäjät ja nuoret tulivat nopeasti tutuiksi keskenään. Yökahvilasta muodostui tärkeä paikka alueen nuorille. Järjestysongelmia oli harvoin. Ainoat tappelunujakat olivat joidenkin ohikulkijoiden ja muutaman nuoren välillä.
Yksi yökahvilassa käyneistä nuorista liittyi mukaan muuhun seurakunnan nuorisotyöhön. Muut jäivät toiminnan lopettamisen jälkeen lopullisesti nuorisotyön ulkopuolelle. Osan elämäntapa marginalisoitui. Alkoholisoituminen, osalla sitä kautta myös kriminalisoituminen, liitti heidät monien muiden pitkään ketjuun. Neljä nuorista kohtasi myöhemmin väkivaltaisen kuoleman.”Tämä teksti on pieni ote tulevasta kirjastani. Kirjan valmistumiseen ja julkaisuun on vielä pitkä matka, mutta askel kerrallaan se etenee.
Saapastoiminta on pyrkinyt pysymään ajassa ja vastaamaan haasteisiin. Sellaisestahan se alunperin alkoikin, toiminnasta Keimolan festarilla. Pari vuotta myöhemmin tuli katupäivystys ja paljon myöhemmin Nettisaapas. Uusimmat toimintamuodot ovat KouluSaapas ja KriisiSaapas. Näitä ennen joillekin paikkakunnille oli syntynyt saapaskahviloita, jotka ovat viime aikoina lisääntyneet. Se on palauttanut mieleeni syksyllä -86 saapasporukan kanssa aloitetun nuorten yökahvilan, jota toki olisi hyvin voinut kutsua myös saapaskahvilaksi, koska saapasporukalla sitä pyöritimme.
Kirjoitin 1990-luvulla yökahvilasta ja sen perustamisesta seuraavaa:
”Vesalan kerrostalolähiöllä Itä-Helsingissä oli 1980-luvun puolivälissä huono maine. Asukkaiden sosiaalinen pahoinvointi näkyi mm. Runsaana päihteiden käyttönä ja suurina rikollisuuslukuina. Sosiaali- ja nuorisotyöntekijät kokivat työnsä alueella vaativaksi ja kuluttavaksi. Työntekijöiden vaihtuvuus oli suuri.
Nuorten saamat elämisen mallit Vesalassa eivät olleet kovin rohkaisevia. Ongelmat koulunkäynnissä, ihmissuhteissa ja koko elämän hallinnassa olivat yleisiä. Päihteiden käytön osalta ammattikouluna toimi läheinen metsikkö, jota kutsuttiin mäntybaariksi. Sinne kokoontui päivittäin ihmisiä vauvasta vaariin yhteiseen ajanviettoon.
Kunnallisella sektorilla nuorisotyön suuntaus oli 1980-luvulla aktiiviseen harrastetoimintaan panostaminen. Avointen ovien toimintaa pidettiin sekö nuorisoa passivoivana että yhteiskunnan kannalta lähes hyödyttömänä toimintamuotona. Tästä johtuen ne nuoret, jotka eivät löytäneet kiinnostuksen kohteita nuorisotalojen tai muiden nuorisotyötä tekevien tahojen tarjonnasta - tai eivät yleensäkään halunneet sitoutua harrasteaktiviteetteihin, jäivät ulkopuolelle paitsi kaikesta harrastetoiminnasta niin samalla myös koko nuorisotyöstä.
Vesalan alueella erilaisen harrastetoiminnan parissa oli hyvin suppea joukko. Suuri osa nuorista vietti aikaansa kaduilla toimettomana poistumatta kuitenkaan Vesalasta juuri muulloin kuin koulussa käydäkseen. Koko väestön alueellinen itsetunto oli hyvin matalalla.
Keväällä 1986 syntyi idea avointen ovien iltatoiminnasta alueen nuorille. Se päätettiin aloittaa seuraavana syksynä. Toimintaa päätettiin ryhtyä kutsumaan nimellä yökahvila.
Yökahvila aukaisi ovensa ensimmäisen kerran syyskuussa 1986 seurakunnan kaupungilta vuokraamassa omakotitalossa Varhelantiellä. Yökahvilan toimintaa pyörittivät seurakunnan erityisnuorisotyöntekijän ohella vapaaehtoiset saapaslaiset, joita oli työntekijän lisäksi joka perjantai vähintään kuusi. Ovet olivat auki klo 21-01.
Yökahvila toimi Vesalassa kahden vuoden ajan. Jälkimmäisen vuoden sitä pidettiin kaupungin nuorisotalolla, koska seurakunta joutui luopumaan Varhelantien toimitilasta. Monenlaiset vaikeudet, joista suuri osa liittyi juuri tilakysymykseen, johtivat siihen, että yökahvilan toiminta päätettiin lakkauttaa keväällä 1988. Päätöstä oli helpottamassa se, että kaupungin nuorisotoimen aktiviteetti alueella lisääntyi juuri samoihin aikoihin.
Perjantai-illoissa kävi 20-40 nuorta, iältään 10-17-vuotiaita. Käytännössä kyse oli melko perinteisestä avointen ovien iltatoiminnasta. Nuorille tarjottiin mahdollisuus musiikin kuunteluun, erilaisten pelien pelaamiseen, kahvin/teen ja korppujen nautiskeluun ja toki myös vapaaseen oleskeluun. Järjestettyjä ohjelmatuokioita ei yökahvilassa juuri pidetty. Pääpaino henkilökunnan puolelta oli aktiivisessa läsnäolossa. Kontakteja pyrittiin luomaan koko ajan nuoria ja heidän omaa tahtoaan kunnioittaen.
Yökahvilan ajatus nuorten kohtaamisesta toimi varsin hyvin. Ulkopuolisia nuoria kävi paikalla harvoin. Nuorten lukumäärä oli kohtuullinen. Samat nuoret kävivät lähes joka perjantai. Toiminnan vetäjät ja nuoret tulivat nopeasti tutuiksi keskenään. Yökahvilasta muodostui tärkeä paikka alueen nuorille. Järjestysongelmia oli harvoin. Ainoat tappelunujakat olivat joidenkin ohikulkijoiden ja muutaman nuoren välillä.
Yksi yökahvilassa käyneistä nuorista liittyi mukaan muuhun seurakunnan nuorisotyöhön. Muut jäivät toiminnan lopettamisen jälkeen lopullisesti nuorisotyön ulkopuolelle. Osan elämäntapa marginalisoitui. Alkoholisoituminen, osalla sitä kautta myös kriminalisoituminen, liitti heidät monien muiden pitkään ketjuun. Neljä nuorista kohtasi myöhemmin väkivaltaisen kuoleman.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti